torstai 17. joulukuuta 2009

ILOMANTSI KÄVELTY - MITÄ JÄI KÄTEEN?

Kävelin 22.3-20.9.2009 välisenä aikana Ilomantsin Kivilahden kylältä Mekrijärven kylään (oheisessa kartassa punainen reitti). Kuljin virallisia vaellusreittejä pitkin. Matkaa kertyi kaikkinensa 160 km (plus noin kymmenen ylimääräistä "takaisin autolle"-kilsaa). Tein yhteensä 15 retkeä. Pisin vaellus kesti 9 päivää (120 km). Ja matkassa mukana olivat mies sekä loppiaisena 2010 syntyvä vauva.

Miksi kuljin kyseisen matkan? Tarkoituksenani oli tutkia sitä, millainen sosiaalinen ympäristö Ilomantsi on tänä päivänä, ja käsikirjoittaa/ohjata maastossa kuunneltava näytelmä ko. tutkimukseni pohjalta. Toisin sanoen, halusin selvittää, millainen ilmapiiri tai tunnelma Ilomantsissa on, millaisia ihmisiä kylillä liikkuu, millaisista asioista puhutaan, mikä vaikuttaisi olevan relevantti asia kuntalaisille tänä päivänä - ja mikä Ilomantsissa olisi erilaista, uniikkia. Lisäksi halusin tutkia sitä, miten nämä seikat tulevat näkyville maisemassa.

Oli siis selvää, että tällaista tutkimusta ei voi tehdä pelkästään kirjoja lukemalla. Vaikka tärkeä osa taustatyötä sekin, jotta voisi ymmärtää, mitä historiallista jatkumoa tarkastelen omasta subjektiivisesta ja nykyaikaan sidotusta perspektiivistani käsin. --- Mutta: oli siis jalkauduttava. Eikä minulla ollut mitään sitä vastaan, päinvastoin: minusta oli hienoa, että avautui tällainen mahdollisuus tutustua johonkin aikaisemmin vieraaseen alueeseen paitsi tiedollisesti myös ruumiillisen kokemuksen kautta.

Mitä sitten tapahtui? Mihin seikkoihin huomioni kiinnittyi?

Ensiksikin, olin ajatellut, että Ilomantsin retkeilyreiteiltä - monien pohjana on hyvin vanhoja kulkuväyliä - löytyisi joitakin sidoksia muinaisuuteen. Joitakin tärkeäksi koettuja paikkoja - mutta ei, maastosta tai kirjallisuudesta niitä en löytänyt. Viimeisimmät näkyvät ja myös kulkijoiden tiedoksi saatettavat historian merkit maastossa liittyvät Talvi- ja Jatkosotaan. Paikoittain sodan jäljet näkyvät edelleen selvästi. Sotaturismi myös muodostaa keskeisen osan Ilomantsin matkailuelinkeinotarjontaa. Sotaturisteja kunnassa myös käy.

Toiseksi selkeästi erottuvaksi piirteeksi nousi kunnan väestökato. Aihe nousi jatkuvasti esiin ihmisten kanssa rupatellessa. Valtavan kunnan kyläkouluja on myynnissä pilkkahinnoilla, koska lapsia ei enää ole - mutta koulut eivät tahdo oikein mennä kaupaksi. Pogostan eli keskustan kevyen liikenteen väylät eivät ole enää pyöräteitä, vaan rollaattoriteitä: tänä syksynä pyörien kuvat korvattiin kyseisen vehkeen symboleilla. Silmämääräisesti kunnan ikärakenne vaikuttaa väärinpäin käännetyltä pyramidilta: väki ei vanhene, vaan on jo vanhaa. Ja mistä tämä johtuu? Siitä, että sodan jälkeen koko Suomen itärajan kunnista tuli syrjäseutua, Ilomantsista muiden joukossa. Ja tämän päivän Suomessa syrjäseutujen elinmahdollisuudet tunnetusti kapenevat koko ajan. Eli jälleen: sota.

Kolmanneksi huomioni kiinnittyi siihen, kuinka äärettömän hieno paikka Ilomantsi on; kuinka mukavia ihmisiä sieltä löytyy. Kovia juttelemaan! Olenkin saanut paljon apuja paikallisilta, paljon tietoja tutkimustani varten. Erityisesti opin pitämään Möhkön kylästä. Siellä tuntuu olevan tekemisen draivia. Halusin siis tehdä teokseni kyseiseen kylään, ja toimia mahdollisimman paljon yhteistyössä paikallisten toimijoiden kanssa. Päädyin miettimään Möhköä esitykseni paikkana. Koska teen paikkasidonnaista taidetta, teosten suhde esityspaikkaan on hyvin erityinen: teosta ei voi esittää missään muualla; muualle siirrettäessä kyseessä olisi eri teos.

Mikä siis Möhkössä on erityistä? Mikä on se teokseni lähtökohta, joka ei ole siirrettävissä muualle?

Möhkö on ruukkikylä. Tätä aihetta tai aikakautta kylän historiassa en halunnut lähteä käsittelemään, sillä kylässä toimiva erinomainen museo tekee sen jo. Kyseinen kukoistuskausi on myös jossakin määrin ristiriidassa sen kanssa, miten itse koen kunnan nykytilanteen. Möhkössä on hauskaa matkailutoimintaa, on hieno kesäteatteri - mutta se ei ole täysin uniikkia... No jaa... Möhkö sijaitsee hyvin lähellä Venäjän rajaa. Sen lähistöllä käytiin niin Talvi- kuin Jatkosodan aikana taisteluita... Joten taas tämä tuttu sana: sota.

Myös Möhkössä sota tuntuu ja näkyy.

Kävin lukemaan toisen maailmansodan aineistoja Möhkön vinkkelistä. Selvisi, että Jatkosodan lopputuloksen kannalta merkittävät, Raappanan johtamat torjuntavoitot tapahtuivat Möhkön ympäristössä. Näiden torjuntavoittojen merkittävyyttä ei lukemieni lähteiden mukaan ole julkisuudessa (vielä?) nostettu niiden ansaitsemaan arvoon - sodan jälkeen kovin suureen ääneen näistä asioista ei ymmärrettävistä syistä ollut soveliasta puhua.

No niin, ajattelin. Tämähän on uniikkia.

Jatkosodan aikana (kuten Talvisodankin, jolloin kylä oli Puna-armeijan hallussa) kylä oli evakuioitu asukkaista, ja siellä toimi mm. kaatuneiden evakuointikeskus. Toisin sanoen, ne ihmiset, jotka tietävät, millaista Möhkössä oli sodan aikana, olivat sotilaita, kauttakulkumatkalla. Kyläläiset - nekin, jotka olivat kyseisenä aikana aikuisia ja edelleen elävät ja muistavat sodan - eivät olleet Möhkössä silloin, vaan he palasivat vasta sodan jälkeen.

Kyseessä on siis ajanjakso, josta ei ole paikallistietämystä. Kaikki tieto, mikä on saatavilla, löytyy virallisten dokumenttien, sotapäiväkirjojen jne kautta. Toisin sanoen: hyvin vähän tiedetään. Sekin on uniikkia: kylän kollektiivisessa muistitiedossa on tässä kohtaa aukko, valkoinen jakso.

Hmmmm... ajattelin... todella mielenkiintoista. Keskityin siihen, millainen tunnelma tuollaisessa evakuoidussa, sotilaskäytössä olevassa kylässä, hemmetin vaikeassa sotatilanteessa voisi olla. Millaistahan on ollut olla Möhkössä kesällä 1944... pienessä kylässä joka on täynnä sotilaita, johon ehkä kantautuu taisteiluiden kumu, jossa miehet yöpyvät matkallaan asemiin - ja jossa kukaan ei tiedä, paukkuuko vihollisarmeija päälle hetkenä minä hyvänsä (kuten Talvisodan aikana aivan kirjaimellisesti kävi)..? Ja mietin omaa isoisääni, tiedustelijana sodassa toiminutta miestä.

Isoisäni oli tyypillinen oman sukupolvensa mies. Minun silmiini - lapsen silmiin - hän vaikutti kovalta mieheltä. Sodasta hän ei puhunut ennen kuin dementoitui. Sen jälkeen sotajuttua riitti, mutta kukaan ei tietenkään voinut enää sanoa, oliko hänen puheissaan mitään tolkkua. Kun hän kuoli, perin pienen puisen rasian, jonka hän oli kuulemma tehnyt rintamalla. Rasia oli täynnä vanhoja valokuvia: perheportretteja, iloisia juhlakuvia. Kuvien joukossa oli myös neljä valokuvaa, jotka hän oli ottanut rintamalla. Iloisten perhekuvien seassa niiden vaikutus oli ehkä vielä järisyttävämpi, vaikka pelkkä kuvien sisältö riittäisikin järkytykseen. Kuvissa on nuori suomalainen sotilas pelleilemässä vihollissotilaat kallon kanssa (kallolla on sotilaslakki päässä), on tapettu siviilinainen, jonka ruumiin intiimit kohdat on paljastettu kameralle, on iloinen sotilasjoukko poseeraamassa jäätyneen vihollissotilaan takana, on suomalainen sotilas, joka kasaa ruumiita pinoon ja virnuilee kameralle. Yhdessä kuvassa on isoisäni mukana - en itse tunnistanut, mutta mummo kertoi. Hän näyttää niin nuorelta, että ei uskoisi. Minun isoisäni. Tuollaisia rivoja kuvia. Suomalaiset sankarisotilaat... Ja todella mustaa huumoria, jos nyt haluaa suhtautua ymmärtäväisesti näihin kuviin, joiden pääasiallinen sisältö on kuolleiden häpäisy. Niinpä. Oikea sota taitaa olla vähän toisenlaista, kuin mitä sotapropaganda aikanaan antoi ymmärtää. Ja vähän erityyppistä, kuin mitä sodasta intoilevat pikkumiehet kuvittelevat. Hiukan vähemmän jaloa.

En ole voinut välttyä muistamasta näitä perimiäni kuvia, kun olen ajatellut sitä, että sotaturismi on nykyajan ilmiö myös Ilomantsissa, tai sitä, että tänäkin päivänä on ihmisiä, jotka "harrastavat" sotaa. Nythän veteraaneja ei käytännössä enää ole, joten sodasta innostuneet henkilöt ovat kaikki joko sotasukupolven lapsia tai lapsenlapsia. Sodasta on ilman muuta tullut tarina. Ja Ilomantsissa se on yksi merkittävimmistä tarinoista. Mutta vastaako tuo tarina sodan todellisuutta... epäilen, että ei - mutta en voi tietää. Eikä kukaan meistä, jotka sodalta olemme välttyneet, voi tietää.

Joten, tässä vaiheessa päätin etsiä jotakin sellaista tapahtumaa Jatkosodan viimeisistä vaiheista, joka liittyisi Möhköön mutta ei olisi helposti glorifioitavissa. Ja se löytyi: Möhkössä teloitettiin yksi suomalainen sotilas 31.7.1944. Syynä oli karkuruus. Sodan jälkeen ampumisen suorittanut luutnantti tuomittiin teosta kuritushuoneeseen - joten tapaus ei ollut ollenkaan selvä eikä kiva. Kävi myös ilmi, että Ilomantsissa ammuttiin kolme omaa sotilasta kesän 1944 aikana (kesäkuussa päällystölle annettiin oikeus ampua ilman oikeudenkäyntiä, mikäli tilanne sitä vaati). Yksi näistä kolmesta päätyi myös Tuntemattomaan sotilaaseen; "Inariin susia naimaan" .

Möhkössä ammutun sotilaan nimi oli Juho Viljam Pietikäinen. Hän oli Petsamosta, 34-vuotias, naimaton. Olin löytänyt sen, mitä olin etsinyt kävellessäni ympäri Ilomantsin metsiä. Petsamon poika, jonka tien pää on Möhkössä.

Koska tarkoitukseni oli kirjoittaa näytelmä, siis fiktio, en halunnut tietää Pietikäisestä kaikkea. Olen kyllä saanut erittäin hyvää materiaalia Matilta, erinomaiselta paikallisasiantuntijalta - mutta onneksi törmäsimme toisiimme vasta, kun näytelmä oli jo valmis. Tarkoitukseni ei nimittäin tietenkään ollut kirjoittaa paikallishistoriikkiä draamamuodossa, vaan näytelmä, joka on sidoksissa esityspaikkaansa. Kirjoitusvaiheessa siis hylkäsin historiankirjat lähes täysin, ja siirryin fiktion puolelle. Millaistakohan on odottaa omaa teloitusta? Miten se Linna nyt sodan loppuvaiheiden tunnelmat kuvasikaan?

Maakunta-arkistosta löytyi myös julkaisematonta materiaalia, sotilaiden omia päiväkirjoja (osittain salaista materiaalia, muuten!), Raappanan kirjeitä vaimolleen... Mietin, millainen on ollut Pietikäisen viimeinen yö... millainen tunnelma, äänimaisema, hajut ja valo kylässä on ollut.... Ja mietin isoisäni kuvia.

Sitten kirjoitin. Teksti on täällä:
http://mohkonyksinainen.blogspot.com/

maanantai 21. syyskuuta 2009

MÖHKÖ-RAJAVAARA 20.09.09

MÖHKÖ - RAJAVAARAN RISTEYS (ja takaisin)

su 20.9.2009

Matka: 5 + 3,5 km (arvio)

Vaellusaika: 3 h

Taukoja: 0

Kalorit: 300 (arvio)

Sää: puolipilvistä, lämmintä

Vaeltajat: Johanna ja Kari Hammarberg

Viimeistä viedään! Enää pieni päiväretkipatikointi, ja sitten olemme kulkeneet jalkaisin Mekrijärveltä Petkeljärven, Möhkön ja Patvinsuon kautta Kiviniemeen - kutakuinkin 160 kilometriä! plus joitakin ylimääräisiä takaisin autolle -kilsoja. Melkoinen rupeama - vaikka tietysti vain viimekesäinen 120 kilometrin vaellus oli kertavetäisynä vaativamman puoleinen. Loput viikonloppu- ja päivätaipaleet ovat tietenkin olleet ihan vain fiilistelyä. Mutta fiilistelyretkeilyhän on sekin tosi kivaa.

Eli. Viimeistä taipaletta kuljetaan siis nyt. Onhan se haikeaa. Tulee sellainen olo, että täytyy kyllä nopeasti keksiä joku muukin ympyrä kartalla, jota lähteä vaeltamaan. Ihan hullulta tuntuu, kun tämä on nyt ohitse.

Pääsemme liikenteeseen vasta puolenpäivän jälkeen. Siksi päätämme käydä syömässä ennen kuin menemme metsään. Olemme nimittäin todella pitkään haaveilleet siitä, että kun koko matka on kuljettu, niin palkitsemme itseämme kunnon sapuskoilla kylän parhaassa ravintolassa, Parppeinpirttissä. Suosittelen, ainakin viikonloppuisin ruoka on hyvää sekä sopivan "perinteistä" ja "paikallista".

Me siis ajamme Parppeinvaaralle, laskostamme ruokaliinat eteemme, katselemme vaaramaisemia ikkunasta ja keskustelemme hapankaalin salaisuuksista henkilökunnan kanssa. Emme pety ruoan suhteen, vaikka siihen olisi hyvät lähtökohdat - kun jostain ruoasta haaveilee kärsiessään kuumuudesta + hiertävästä rinkasta + hyönteisistä jossain suon keskellä, niin on todella vaikeaa saavuttaa sellainen kulinaristinen elämys, joka kompensoi koetun kärsimyksen. Mutta nyt olemme ruokaan ja miljööseen tyytyväisiä. Olisihan se ollut apeaa lopettaa projekti johonkin Teboilin noutopöytään, kun kerran nyt ruokailemalla päätettiin loppua juhlistaa!

Sitten ajamme Möhköön ja lähdemme kuvut täynnä tallustamaan kohti Rajavaarantien risteystä eli paikkaa, johon kulkumme keskeytyi edellisellä reissulla. Ilma on ihan hieno, fiilis ihan hyvä, olemme tyytyväisiä kaikkeen ja varsinkin siihen, että tämä pitkähkö vaellusprojekti on tullut tehtyä. On ollut tosi mahtavaa - jos nyt unohdetaan itikat ja muut pienet epämukavuudet kesävaellukselta (ja nehän aina unohtaa, aika kultaa muistot; itikoistakin tulee juttu, jota on hauska kertoa, kuten minä tässä blogissani). Matka etenee jouhevasti, koska polku Möhköstä päin kulkee suurimmaksi osaksi helpossa metsämaastossa. Maisemat eivät ole mitenkään ihmeellisiä, mutta kivaahan se on aina metsässä olla. Pieni pätkä taipaletta kulkee kahta eri-ikäistä tietä pitkin. Asfalttiosuus jää aika lyhyeksi. Sen sietää.

Päädymme vähän liiankin nopeasti Rajavaaran risteykseen. Sieltä köpötämme tietä pitkin takaisin Möhköön ja autolle. On selvää, että mitään suurta seikkailua tai kliimaksia tähän loppuun ei nyt sitten tullut. Hyvä perusfiilis, ei muuta.

Mutta. Tännehän pääsee vielä monta kertaa uudestaan, jos tahtoo. Ja miksei tahtoisi: maailmanluokan seutuja. Ainakin minusta. Suosittelen.

maanantai 14. syyskuuta 2009

PETKELJÄRVI-RAJAVAARANTIE 13.9.09

KUIKAN KIERROKSEN RISTEYS - RAJAVAARAN RISTEYS (ja takaisin)

su 13.9.2009

Matka: 4 + 4 km (arvio)

Vaellusaika: 4 h

Taukoja: 1 x 30 min tauko välissä

Kalorit: 300 (arvio)

Sää: lämmintä, ihanaa

Vaeltajat: Johanna ja Kari Hammarberg

Tänään suuntaamme Petkeljärven kansallispuistoon. Ilomantsin ympärikävelystä on jäljellä enää pieni osa; Möhkö-Petkeljärvi -välillä. Kyseistä taipaletta meidän ei tarvitse edes kulkea kokonaan, sillä aikaisemmin keväällä olemme käyneet suorittamassa alta pois isoimman osan kansallispuiston alueen osuudesta.

On hemmetin hieno ilma. Ja on kiva mennä metsään - Petkeljärvi on pirun hieno puisto - mutta tunnelmamme ei ole mitenkään erityisen korkealla. Ehkä se johtuu siitä, että näissä viikonloppureissuissa on nyt pientä suorittamisen makua. Emme ole valinneet tätä retkikohdetta sen loistavien ominaisuuksien takia, tai ole reissussa siksi että sikana tekisi mieli kulkea juuri täällä, vaan enemmänkin teoreettisista syistä. Olen joskus kevätttalvella keksinyt, että Ilomantsissahan pystyy kulkemaan ympyrän (vaellus- ja melontareittejä pitkin). Tässä sitä nyt sitten suljetaan ympyrää.

Olemme sopineet, että jos huvitttaa, kuljemme Möhköön asti. Jos ei huvita, keräilemme vaikka sieniä ja nautimme olosta: säästä, hiljaisuudesta, hienosta syysauringosta, itikattomuudesta, mahtavista maisemista, metsän tuoksusta.

Ja näin käy, että emme viitsi vetää koko taivalta Möhköön asti. Reitti kulkee osittain asfalttitietä pitkin, ja se osuus on kyllä aivan huippumälsä. Tulee ihan tympeä olo, kun kävelee pölyisen autotien laitaa ja väistelee autoja. Möhkö-Petkeljärvi -polku on aika tuore, muistaakseni vuonna 2007 tai 2008 perustettu, ja se palvelee hyvin alueen turisteja - molemmat kohteethan ovat syystäkin turistien suosiossa, ja reitti on ihan hyvä päivämatka näiden kohteiden välillä. Pisteet siis paikallisille yrittäjille/aktivisteille reitin perustamisesta ja ylläpidosta. Mutta siltä ei kuitenkaan ole voitu välttyä, että reitti kulkee pätkän tyhmää asfalttitietä pitkin.

Ja jotenkin tänään ei nyt jaksa. On kivempi sienestää. Siispä käännymme takaisin, haemme autosta sienikorin ja painumme kansallispuistoon kuljeskelemaan. Metsäfiiliksen ja autotiefiiliksen ero on taas kulkijalle hämmästyttävän konkreettinen. Autotiellä oli jopa vähän kuuma, kun puiden siimeksessä/järven rannalla on pelkästään ihanaa, rauhoittavaa ja kaunista.

On siellä niin hienoja paikkoja, Mantsissa.

maanantai 7. syyskuuta 2009

TAITAJAN TAIVAL 5.9.09

PUTKELA - LINNALAMPI (ja takaisin)

la 5.9.2009

Matka: 4 + 4 km

Vaellusaika: 2 h

Taukoja: 1 x 1,5 h tauko välissä

Kalorit: 300 (arvio)

Sää: pilvistä, loppukesäistä

Vaeltajat: Johanna ja Kari Hammarberg

On lauantai, eikä mikä tahansa lauantai, vaan Ilomantsin veteraanipäivä.

Ennen retkelle lähtöä osallistumme päivän ohjelmaan kirkonkylältä lähtevällä taistelupaikkabussikuljetuksella. Veteraaneja ei enää ole liiemmin liikkeellä, mutta linjureita on matkassa ainakin kuusi. Suosittu tapahtuma! Olen linja-automme ainoa nainen, emmekä muutenkaan taida oikein istua porukkaan, jo ihan iänkin puolesta. Yritämme kyllä kovasti olla sen suuremmin erottumatta, vaikka selvästikään emme ole kyläläisiä tai veteraaneja tai sotaeksperttejä. Mielenkiintoinen reissu... Yksi takapenkin keski-ikäinen herra juo koko ajan taskumatista, pitelee takkinsa lievettä pullon edessä. Ja kommentoi kiihtyvällä tahdilla bussin etuosassa mikkiin puhuvan oppaan juttuja. Takapenkin hurjalla herralla on paksu vatsa; t-paidassa lukee: KIITOS 1939-1944. Tämä on bussiajelu on matka toiseen maailmaan, jos mikä.

Vetaraanipäivästä selvittyämme ajamme omalla autolla Putkelan risteykseen ja lähdemme päiväretkelle: meiltähän puuttuu pieni pätkä Taitajan taivalta. Sen vaeltaa nopeasti, kun tavaraakaan ei juuri tarvitse mukana kantaa. Olemme innoissamme päivän eksoottisen annin takia, juttelemme sotajuttuja. Miehenihän on sentään käynyt armeijan, mutta minä en ymmärrä näistä asioista yhtään mitään - paitsi sen, että miltä se on voinut tuntua, sotiminen. Vaikka mistäpä minä sen tietäisin: kuvittelen vain! Mutta tuntuu monen muunkin mielikuvitusta kovasti kiehtovan tämä sota-aihe. Ainakin tässä maailman kolkassa.

Emme siis niinkään huomioi maastoa tai säätä tänään. Päiväretki on liian helppoa, ei tarvitse kärsiä eli keskittyä...

Kuljemme Linnalammen laavulle kahville ja takaisin Putkelaan, auton luo. Olemme käyneet samalla laavulla keväällä, heti kun olin saanut tiedon apurahasta eli siitä, että minun on mahdollista aloittaa tutkimushommat täysipäiväisesti. Silloin oli vielä kovasti lunta maassa. Ehkä siksi laavun kuluneisuus ei tuolla reissulla pistänyt silmään. Luen nyt myös vieraskirjaa. Siinä käydään kiivasta kalabaliikkia laavun sotkemisesta. Ilmeisesti kylän pojat (?) rikkovat paikkoja humalapäissään. Laavu taitaa olla vähän liian helposti motorisoiduin kulkupelein saavutettavissa? Sääli, sillä vieraskirjan perusteella tämä laavu vaikuttaa koko Ilomantsin suosituimmalta.

Mikä tänään on aivan erinomaisen ilahduttavaa, on itikoiden määrä. Ne ovat poissa! Jihaa! Laavun vieraskirjassa on aika pirun monta itikkamerkintää, kun meidän kaltaiset etelän turistit ovat erehtyneet lähtemään keskikesällä Ilomantsin metsiin...

Paluumatkallamme, Linnalammen kohdalla, kuulemme terävää pauketta. Aivan kuin... jotakin kovaa lyötäisiin veden pintaan. Hitto vieköön, tajuamme yht'aikaa, sehän saattaa olla MAJAVA! Unelmien täyttymys! Me emme kumpikaan ole nähneet majavaa kuin telkkarissa tai akuankoissa. Täällä Itä-Suomen metsissä kuitenkin näkee kyseisen elukan kasaamia patoja hyvin usein, joten olemme jo pitkään haaveilleet siitä, että jospa sen joku kerta näkisi. Hiivimme paukkeen perässä lampea kohti. Risut napisevat miehen kantojen alla, ja minua harmittaa: hitsi, me ei ikinä nähdä mitään kivoja eläimiä kun ukkeli pitää tuollaista ääntä!

Ehdimme nähdä alhaalla lammella jotakin harmaata möykkyä ennen kuin möykky katoaa ja pauke lakkaa. No, villieläin, eihän sitä saa yllätettyä, ainakaan tällaiset amatöörit. Mutta me ehkä ja melkein kuitenkin nähtiin oikea majava! Mahtavaa! Siinä jää veteraanitouhut, sotajutut ja keski-ikäisten miesten konjakinnaukkailut kakkoseksi. Aivan loistava päivä!

perjantai 21. elokuuta 2009

TAITAJAN TAIVAL 16.8.09

HIISLAMPI - PUTKELA

su 16.8.2009

Matka: 4,5 km

Vaellusaika: 2 h (arvio)

Taukoja: 0

Kalorit: 400 (arvio)

Sää: Pientä sadetta, hiostavaa

Vaeltajat: Johanna ja Kari Hammarberg

Lähdemme jälleen matkaan vasta iltapäivällä, kahden maissa. On tosi mukavaa viettää pitkää aamua, olla heti ryntäämättä metsään, olla laiska. Paistamme brunssiksi eilen poimimiamme kanttarelleja ja juttelemme Jussin kanssa laavulla. Hän ei aio sinä päivänä jatkaa vielä matkaansa, vaan sienestää tatteja ja korjailla varusteitaan. Hän ei selvästi ahnehdi maileja - takana vasta muutama kilsa kirkonkylältä - mutta kukin tietenkin retkeilee tyylillään. Ihan kiva, että kaikki eivät porhalla kolmeakymmentä kilsaa päivässä, gsm vinkuen.

Kun lähdemme matkaan käy tietenkin satamaan. No, näinhän se menee, koko aamun olikin hieno ilma. Harmittaa aika paljon kävellä mustikka- ja sieniapajien ohitse... ruokaa olisi tarjolla, mutta se on eri reissu se, kun kuljeskellaan koppa kädessä. Nyt mennään eteenpäin.

Seutu on kaunista. Taitajan taival on hieno reitti. Ero Susitaipaleen talousmetsään on a) silminhavaittava b) surulliseksitekevä. Petkeljärven kansallispuiston jälkeen polku kulkee suuremmaksi osaksi Natura-alueella, joten olemme enemmän tai vähemmän oikeassa metsässä. Maastollisesti reitti on tosi kiva, se menee helppokulkuisena harjua pitkin, ja monesta kohtaa näkee pitkälle - ei niinkään itsestäänselvä asia Ilomantsin metsissä, väittäisin. Taitajan taivalta on käytetty arvioiden mukaan jo edellisen tuhatluvun alkupuolella, kun karjalaiset kulkivat sitä pitkin kaupantekoon pohjoiseen. Siistiä kävellä ikivanhaa polkua.

Koska edellisenä päivänä olimme kulkeneet paljon pidemmän reitin kuin mitä olin suunnitellut, tämän päivän vaihtoehdoksi jää joko vetäistä aivan pieni kävely Putkelaan tai jatkaa Linnalammen laavulle asti. Sataa. Mutta käveleminen on kyllä kivaa, maistuisi matkan jatkaminenkin... Päätämme kuitenkin, että jätämme Linnalammen vielä omaksi reissukseen - sinne on Putkelasta vain 4 km, sen käy retkeilemässä vaikka jonakin iltana.

Ajamme taksilla Putkelasta takaisin autollemme Petkeljärvelle. Taksimatka kustantaa 45 euroa - isoin menoerä tällä reissulla, sillä olisi ostanut bensat Helsinkiin asti. Juttelen taksikuskin kanssa autossa, vaikka on huono olo (perhanan pikkubussit, niissä ei takana voi istua, jos on yhtään pidempi ihminen). Taksikuski kertoo suurinpiirtein ensimmäiseksi, että Ilomantsissa oli vielä 1960-luvulla 15 000 asukasta ja nyt niukin naukin 6 000. Kunnan autioituminen on aihe, jonka paikalliset ottavat hyvin usein jo keskustelun aluksi esille. Asia on ihmisten mielissä.

Petkeljärveltä ajamme jälleen kylälle aterioimaan. Kävi niin, että emme syöneet ollenkaan tätä reissua varten varaamiamme varsinaisia ruokia, joten kannoimme niitä selässämme tuon parikymmentä kilsaa aivan turhaan. Minä kannoin turhaan mukanani myös rakkaan Walt Whitmanin runoja - ajattelin, että nyt on kiva kun voi ottaa kirjan mukaan, mutten illalla sitten jaksanutkaan enää lukea mitään.

Toteamme, että tämän ympyrävaellusteokseni (Möhkö-Patvinsuo-Kivilahti-Koitajoki-Mekrijärvi- Petkeljärvi-Möhkö) kävelyosuuksista on jäljellä enää Putkela-Linnalampi (4 km) ja Petkeljärvi-Möhkö (noin 15 km), ja sitten olemme done. Ihan mukavaa, että retkiä on vielä jäljellä! Kun vaellukset on suoritettu, niin menemme herkuttelemaan parhaaseen paikalliseen ruokaravintolaan. Mahtavaa, on ruoankin puolesta jotain mitä odottaa. Vaikka en kyllä odota, että saamme tämän ympyrävaelluksen tehdyksi. Oikeastaan se on aika hirveä ajatus... Pitää heti keksiä joku korvaava vaellusprojekti.

Tämän päivän kävelyyn meni niin onnettoman vähän aikaa, että tunnen itseni aivan kipeäksi. Tuntuu tyhmältä kävellä vain pari päivää metsässä. Aivan selvästi kehoon jäi jotenkin hölmistynyt olo - häh - juurihan me vasta aloitettiin kävely metsäpolulla, kartan kanssa, rinkka selässä - mitäs me nyt jo kotiin tullaan...? Menen vielä illalla parin tunnin kävelylle, vasta sitten olen tältä erää valmis. Vaikka kyllä asia on niin, että Jussi ja Londra, metsäänjääjät, ovat tämän erän kiistattomat voittajat.

tiistai 18. elokuuta 2009

TAITAJAN TAIVAL 15.8.09


PETKELJÄRVEN LEIRIKESKUS - HIISLAMPI

la 15.8.2009

Matka: 15 km

Vaellusaika: 5 h 30 min (arvio)

Taukoja: 1

Kalorit: 1000 (arvio)

Sää: Ensin kaatosade, sitten lämmintä

Vaeltajat: Johanna ja Kari Hammarberg

Täällä taas, metsässä. Ja taas tulee vettä. Ja taas ottaa päähän - vai ottaako? Itikoita ei enää juurikaan ole, paarmat ovat poissa, eikä viikonloppua varten pakattu rinkkakaan paina juuri mitään. On lämmintä, muttei kuuma. Sadekin tuntuu ... ihan lohdulliselta.

Lähdemme matkaan vasta klo 17 jälkeen, kun kaatosade on juuri alkanut. Hieno homma - säätiedotuksen mukaan tänä viikonloppuna ei olisi pitänyt sataa, mutta ilmeisesti nyt on kyseessä ns. paikallinen kuuro. Sateen jälkeen ilma on kuitenkin ihana - koittaa kaunis, mahtava loppukesän ilta. Aloitamme matkan Petkeljärven kansallispuiston päästä. Tarkoituksenamme on vaeltaa Tetrijärven laavulle yöksi. Reitti osoittautuu kuitenkin niin helppokulkuiseksi - tai rinkka niin kevyeksi - että Tetrijärvellä päätämme vielä jatkaa matkaa. Loppujen lopuksi meille käy kuin nälkäisille, ravintolaa etsiville turisteille vieraassa kaupungissa - mikään paikka ei ole riittävän hyvä, aina pitää jatkaa matkaa. Seuraavaksi nimittäin ohitamme Issonjärven uimarannan, jossa olisi periaatteessa voinut yöpyä - mutta ei, paikka on liian kämäinen. Tässä vaiheessa alkaa jo hämärtää... olisi hyvä jäädä jo aloilleen, mutta toisaalta käveleminenkin himottaa. Ruhkarannan lomakylälle emme käänny, vaikka sinne olisi vain kilometrin matka polulta ja perillä virallinen telttailualue. Loppujen lopuksi päätämme, että jäämme yöksi Hiislammen laavulle, tuli mitä tuli.

Matkalla näemme polulla kohmettuneen kyyn sekä myöhemmin ihan oikean karhun ulosteen. Vau. Kuvaan kyytä hetken videokameralla, ja se sihisee meille.

Kun lopulta saavumme Hiislammelle, kello on jo 22:00. On pimeää. Laavulta loistaa tuli - yllättävää, ajattelimme, että emme tällä kertaa törmäisi keneenkään. Mutta ei - laavulla istuskelee vantaalainen Jussi koiransa Londran kanssa. Jussi on menossa parin-kolmen viikon vaellukselle, Susitaipaleen kautta Patvinsuolle ja sieltä bussille. Hänellä ei ole kiire kotiin. Tuskin on koirallakaan.

Olemme aika väsyneitä, joten emme laita kunnon ruokaa - syömme vain leipää ja kuppikuumaa. Jussi tarjoaa meille paistamansa makkarat, joita hän ja Londra eivät ole jaksaneet syödä. Vastaanotamme kiitollisina tarjotut eineet ja keskustelemme noin tunnin Jussin kanssa, silittelemme koiraa. Taivaalle ilmestyy tähtiä, niitä en ole vähään aikaan nähnytkään.

Kaunista, rauhallista, teltassa on hyvä nukkua. Olla taas metsässä - sehän on upeaa, sittenkin - vaikka välillä on kyllä tuntunut siltä, että kun saan tämän teoksen tehdyksi, niin ainakaan Pohjois-Karjalassa en ihan heti vaella uudestaan. Mutta - täällä ollaan, makuupussissa tähtitaivaan alla, ja taas metsä ottaa omansa haltuunsa.

perjantai 24. heinäkuuta 2009

SUSITAIVAL-PATVINPOLKU -VAELLUS 20.-28.6.09. YHDEKSÄS JA VIIMEINEN PÄIVÄ

KURKISUO - KIVINIEMI

su 28.6.2009

Matka: 16 km

Vaellusaika: 4 h 35 min

Taukoja: 2

Kalorit: arvio 1200 (mittari rikki)

Sää: Hellettä ja ukkosta

Vaeltajat: Johanna ja Kari Hammarberg

Aamulla kello soi yhdeksältä – todella huonosti nukutun yön jälkeen. Olimme laittaneet kellon hälyttämään ensimmäistä kertaa vaelluksen aikana, jotta varmasti ehtisimme iltapäivän bussiin. Pakkasimme tavarat vauhdilla, minä kihisin vieläkin suurta raivoa. Ihme kyllä, junttikalastajat naapuristamme olivat myöskin ylhäällä. Ehkä he olivat menneet nukkumaan ja huudattaneet spugemusiikkiaan kello puoli neljään vain näyttääkseen meille, mistä kana pissii.

Emme edes syö aamupalaa. On kuuma, on paarmoja, ja ympäristö maailman huonoin. Yritän käydä vessassa, mutta en voi: jopa naistenvessa on tällaisessa paikassa täysin sontainen. Sinänsä vessan kunto oli kyllä ihan samassa linjassa muun touhun kanssa, joten en ole yllättynyt. Mikä näitä ihmisiä oikein vaivaa? Eikö millään muulla todellakaan ole väliä, kuin että minä saan viinani juotua?

Eilen kännissä riidellyt pariskunta nukkuu vaunussaan. Sen edusta on täynnä aikuisille suunnattua halpaa muovikrääsää. No, onhan se kivempi ”kalastaa” kun on muovipöydät ja kaljankylmentimet.

Joten: tänään heti matkaan. Nakerramme vähän näkkäriä vatsojemme täytteeksi ja sitten vapaudumme kalastajien seurasta lopuksi elämäämme.

Olemme oivaltaneet, että paikkatietojärjestelmän kautta voi saada sääennusteen kännykkään. Tosin Ilomantsin verkko ei ole kauhean kattava, ennuste on Koitereen etelälaidalta. Sen mukaan tänään +22° C ja paikallisia ukkoskuuroja.

Reitti kulkee suurilta osin tietä pitkin. Ajattelemme, että tästä ei tule liian tiukka rasti, vaikka matkaa onkin suhteellisen paljon. Jälleen olemme väärässä.

Noin kahden kilometrin jälkeen reittimerkinnät katoavat. Syynä oli joko kokonaan uusi tie, tai vanhan tien leventäminen: merkityt puut olivat kaadettu. Kartan avulla emme löytäneet reittiä uudelleen. Ok, ajattelimme, sattuma puuttui nyt peliin ja me improvisoimme eli menemme Kivilahteen kokonaan teitä pitkin. Tiereitti vaikutti kartan mukaan samanpituiselta. Ja alkuperäinenkin Patvinpolku kulkee isoin osin samaa tietä pitkin.

Päivästi tuli paljon kuumempi kuin +22°C. Se oli t-o-d-e-l-l-a kuuma. Olkapääni paloivat; oli pakko vaeltaa uikkarit yläosana, koska t-paita oli liian kuuma. Vaihdoin hellehattuani välillä auringonpuoleiselle hartialle sen suojaksi, välillä siirsin sen takaisin päähän auringonpistoksen pelossa. Kun hattu oli päässä, olkaa pisteli, kun hattu oli olalla, päätä jomotti. Huomasimme myös, että tietä kulkiessamme olimme aika loitolla vesistöistä, joten ensimmäistä kertaa jouduimme miettimään juomavetemme riittämistä. Ei paras sää veden säästelemiseen.

Jo ennen reitin puolta väliä olimme molemmat aivan naatteja. Jalka nousi maasta varsin vaikeasti. Tuntui siltä, että rinkan paino piti minua pystyssä, kun laahustin eteenpäin. Yhden kerran ehdin ajatella, että hyvänen aika – voi todella olla, että me ei päästä siihen bussiin tänään. Mutta toisaalta, eihän se olisi mikään katastrofi, meillähän oli ruokaa vaikka kuinka ja ehkä Kivilahdella olisi ihan kivaakin yöpyä. Mutta kun lähtöpäätös oli jo tehty, sen pyörtäminen tuntuisi tappiolta.

Laahustamme kuumuudessa ja porotuksessa tietä eteenpäin, melko vaitonaisina. Kun ensimmäisenä päivänä vielä marisi sydämen kyllyydestä, tänään tajuaa, että ei tosiaankaan kannata. Parempi tsempata vaan, muuten täältä ei pääse pois ikinä.

Yht’äkkkiä pilvettömälle taivaalle kerääntyy mustia pilviä. Sääennustuksen lupailema rankkasade iskee päälle. Se tuntuu suurelta armolta! Ihanaa – kaikki vaatteet kastuvat läpikotaisin, kauheat paarmat ja itikat pysyvät koloissaan kuuron ajan. Tunnen, miten virkistyn, kuin jokin nuutunut kasvi sateella. Ja taas jaksaa! Vaikka sade menee nopeasti ohi, jalka nousee asfaltilta toiveekkaammin.

Kauhistuttavien kärsimyskilometrien jälkeen saavumme vihdoin ja viimein Kivilahdelle. Meillä on pari tuntia aikaa ennen bussin saapumista. Suuntaamme suoraan uimarannalle – uimaan, syömään ensimmästä kertaa sinä päivänä sekä lepäilemään. Olen tsempannut itseäni viimeiset kilometrit mielikuvalla, jossa Kivilahden uimarannalla otan rinkan selästä, saappaat jalasta, riisun pöksyt ja kävelen järveen. Kylän keskustasta uimarantaan on vähän matkaa, mutta kestämme viimeiset metrit, kun tiedämme, että loppu on jo tässä.

Emme kuitenkaan saavu tyhjälle rannalle, vaan siellä on paikallinen kaksikko iltapäivän vietossa. Toinen istuu grillikatoksessa, rasvainen pitkä tukka silmillä, ja tuijottaa herkeämättä kaveriaan. Hän ei liikahda sen parituntisen aikana, jonka vietämme rannalla. Näyttää ihan, kuin veijari lukisi Leninin koottuja mielessään lopusta alkuun. Varsinainen nähtävyys on kuitenkin se toinen kaveri, siis se vahdattava. Klassiseen tapaan hänellä on pipo päässä ja toppatakki päällä, tässä helteessä. Hän onkii puuhakkaasti – mikäs siinä, mutta kun paikka on uimalaituri eikä yhdessäkään kolmen ongen koukuista ole matoa. Kaveri veivaa hillitöntä nykytanssikoreografiaa, siihen ei ole paljon viereen menemistä kun hän tarkistaa siimojaan puolen sekunnin välein. Tämäkin show jatkuu koko paikallaolemisemme ajan. Ellei sitten maailman tappiin asti.

Vilkaistuani laiturin sekoilua ja arvioituani tilanteen totean, että joo, antaa olla. Menen kysymään grillissä istuvalta vesseliltä, että onko tässä jotain toista paikkaa, mistä pääsisi hyvin uimaan. Hän vaikuttaa erittäin ahdistuneelta siitä, että häneltä kysytään jotain, ja viittoo nopeasti kohti laituria: ”Eikun tosta”. Ok, jos kerran huoltaja antaa luvan, niin ehkä laituria tosiaan voisi käyttää sen varsinaiseen tarkoitukseen. Menen keskustelemaan asiasta pipomiehen kanssa.

Joudun toistamaan ”Anteeksi, päästäiskö me uimaan tästä” ennen kuin pipoilija reagoi puheeseen. Traagista kyllä, hänellä todellakin pyörivät silmät päässä. Voi voi. Mutta mikään suuri lähimmäisenrakkaus ei hengi hänestäkään – kalansaalishan on uhattuna – joten hän vain osoittaa minulle laiturin vieressä olevaan kaislikkoa: "Eikun tosta". Ei ota onkiaan pois eikä päästä meitä uimaan kunnan uimarannalta! Jumaliste, hajoan. Olemme vaeltaneet 120 kilometriä päätyäksemme kaikenmaailman kalastajien armoille. Aivan, pipopääkin voisi argumentoida, että hän oli tässä ensin. En kestä, en kestä, en kestä.

Menemme uimaan rannan kaukaisimmasta kolkasta. Kaislikkoa ja mutavelliä, eikä tällaisista epäpaikoista koskaan tiedä, osuuko jalka lasinsiruun. Mutta ainakin pääsee huuhtomaan hikensä veteen. Joten, annoimme jälleen periksi ylivoiman edessä.

Syömme. Makaamme. Toteamme, että lähdetään bussille hyvissä ajoin. Minä en laita enää saappaita jalkaan, vaan sandaalit – yritän rituaalisesti päättää vaelluksen. Iloitsemme siitä, että me emme vietä päiviämme tyhjää onkien tai Leniniä takaperin muistellen. Jätämme nämäkin herrat riemumielin taaksemme. Saavumme bussipysäkille. Kuuntelemme, kun läheisestä talosta huudetaan raha-asioista. Bussi ei tule. Voi ei. Entä jos se ei sittenkään kulje tänään? Riitelijät huomaavat, että palloilemme pysäkillä. He huhuilevat meille, että eihän se linjuri pyhäisin kulje. Minut ohjeistetaan tarkistamaan asia kylän infotaululta – siinä olevan aikataulun mukaan bussi tosiaan menee tätä kautta vain arkisin. Hei, nyt käy jo leuka väpättämään. Ei kyllä haluaisi viettää ensi yötä tuolla rannalla, kylähullujen kanssa. Onko taksin tilaaminen edessä? Maksaa varmaan aika paljon... Kari ehtii jo pyynnöstäni soittaa uudelleen liikennöitsijälle (jonka rauhaa häpeillen jälleen häiritsemme), kun tielle porhaltaa tilataksi. Se on se! Jihaa! Hurraa!

Kuski pistää rinkkamme takakonttiin ja me istuudumme takaosaan. Olo on kuin suomielokuvan maalaisella, joka menee ensimmäistä kertaa kaupunkiin ja istuu hienoilla kankailla verhoilluille tuoleille. Tuntuu oudolta istua pehmeällä. Toisaalta, haiseepa autoissa pahalta ja näkeepä ikkunasta huonosti ulos.

Kivilahdelta on kirkonkylälle viitisenkymmentä kilometriä matkaa. Kuski kertoo, että eipä täällä enää paljon asiakkaita ole, mummoja vaan. Koululaiskuljetukset pitävät reitit edes vähän liikennöityinä. Ja kesäaikaan ajetaan tilataksilla eikä busseilla – ei ole tarpeeksi kulkijoita jotta kannattaisi käyttää isoa autoa. Hän kertoilee kaikenlaista muutakin kiinnostavaa Ilomantsista. Kuten että enää kolmessa kylässä on koulu. Tai että kunnanjohtaja on Rääkkylästä – nimi ei vain tule mieleen. Kuskin mielestä metsäyhtiöiden tekemät hakkuut ovat törkeitä ja luonnonsuojelu ihan järkijuttu (ohitamme matkalla erään Suomen ensimmäisistä yksityisten omistamista ja yksityisesti suojelluista suoalueista). Hän kertoo myös siitä, että paljon on häntäkin houkuteltu lähtemään Etelään – siellä on kuljetuspuolella kovasti hommia – mutta että ei hän siihen stressiin lähde, ellei ole ihan pakko. Toisaalta hän toteaa, että täällä syrjäseuduilla kaikki hommat on vähän sellaista puuhastelua, kun Etelässä tehdään bisnestä. Kuski on kanssamme samaa mieltä siitä, että Ilomantsissa ei missään nimessä kannata mennä metsään tähän vuodenaikaan. Lisäksi hän esittelee meille paikkoja niitä ohittaessamme matkaoppaan tavoin. Mahtavaa. Aina kannattaa kysyä paikalliset asiat taksikuskeilta.

Todellisuudessa olemme ihan pyörällä päästämme. Kari voi vähän huonosti. Minä olen henkisesti hajalla: me kävelimme 9 päivää ja 120 km kauheaa vaivaa nähden, ja nyt vastaava matka hurahtaa autolla parissa tunnissa. Se on shokeeraavaa. Sen on maailmankaikkeuden tasolla väärin.

Kerromme, että olemme menossa Möhköön hakemaan autoamme. Kuski sanoo, että hän vie meidät sinne – tämähän on taksi. Kirkonkylällä hän poistaa Uimaharju-Ilomantsi –kyltin etulasista ja laittaa mittarin päälle. Hyvä, nyt meidän ei tarvitse haahuilla kylällä etsimässä kyytiä vaan pääsemme autolle heti. Olimme haaveilleet, että menisimme Parppeinvaaralle syömään herkkuruokaa (siellä on ns. parempi ravintola), mutta ikävä kyllä emme sinne enää ehdi. Möhköön siis.

Perillä kuski pyöristää summan viidellä eurolla alas, mutta ei anna kuittia – ihan kuin ulkomailla olisi! Hän tarkastelee vielä hetken kanssamme autoamme – joka ei oikein vieraiden katseita kestäisi – asiantuntijan silmin. Sitten toivotamme hyvää kesää ja lähdemme suuntiimme.

Yht'äkkiä: minä istun pelkääjän paikalla. Kari istuu ratin takana. Likaiset rinkkamme ovat takapenkillä, saappaat takakontissa. Kari käynnistää auton. Radio menee päälle. Ajamme tielle. Katsomme toisiamme. Täydellisen absurdi olo.

Ajamme syömään kirkonkylän ainoaan avoinna olevaan ravintolaan. Ovella luemme lööpistä, että Michael Jackson on kuollut. Syömme hampurilaisateriat, jotka ovat totaalisen väärä valinta. Se on kai ohi nyt, mitä? Istumme tuoleilla emmekä enää kävele. Voimme ajaa vaivattomasti minne vain. Tämähän on ihan sairasta tai vähintäänkin outoa. Tämä on arkimaailmaa! Mitä siinä tehdään? Käydään kaupassa? Luetaan aamulla lehti? Päivisin hakataan tietokonetta sisätiloissa, suljetun ikkunan takana. Ehkä kävellään pikku lenkki töihin ja takaisin tai vaikka koiran kanssa?

Kun vaeltaa, ajattelee koko ajan matkan päätä ja pituutta. Kun palaa ihmisten ilmoille, tajuaa että on kehittänyt terveen fyysisen riippuvuuden kävelemiseen, ulkonaolemiseen, hyvään uneen. Että jos jompi kumpi elämäntapa on outo, niin se ei välttämättä ole se minkä luulisi. Ehkä Thoreau on oikeassa, kun sanoo:

"I think that I cannot preserve my health and spirits, unless I spend four hours a day at least sauntering through the woods and over the hills and fields, absolutely free from all worldly engagements.(…) When sometimes I am reminded that the mechanics and shopkeepers stay in their shops not only all the forenoon, but all the afternoon too, sitting with crossed legs, so many of them -- as if the legs were made to sit upon, and not to stand or walk upon -- I think that they deserve some credit for not having all committed suicide long ago.”

Ja näin se loppuu, tämä vaellus, sittenkin lyhyeen. Seuraavaa odotellessa!


SUSITAIVAL-PATVINPOLKU -VAELLUS 20.-28.6.09. KAHDEKSAS PÄIVÄ

MAJANIEMI - KURKISUO

la 27.6.2009

Matka: 9,5 km

Vaellusaika: 2 h 50 min

Taukoja: 1

Kalorit: arvio 600-800 (mittari rikki)

Sää: Hellelukemissa

Vaeltajat: Johanna ja Kari Hammarberg

Aamupäivällä herättyämme toteamme, että kanootti on poistunut rannasta. Melojaherra ei siis mitä ilmeisimmin tällä kertaa saanut kohtausta. Harmi, että emme enää nähneet häntä – mutta eilisillalla hän kertoilikin, että on kiire kotiin muikun pyyntiin. Koko päivän aikana Majaniemelle ei tule ketään, saamme jälleen viettää rauhallista kesäpäivää kahden. On kuuma – toissapäivänä saamamme hesarin ennusteen mukaan +26°C...

Jos ei olisi paarmoja, tämä päivä olisi täydellinen. Syömme hyvin, uimme paljon. Kari nukkuu päiväunet, minä vietän aikaa järvessä kahlaamalla. Vaikka kuinka pitkälle kävelisi, pohja ei katoa jalkojen alta. Olen jonkinlaisessa auringonpistos-horrostilassa. Tiedän, että nyt saattaa kyllä olkapäät ja naama palaa ja pahasti, mutta en jaksa välittää. En edes laita aurinkorasvaa, vaikka yleensä yritänkin läträtä sen kanssa. Kun on koko ajan kuuma ja hiki, rasvaaminen tuntuu järjenvastaiselta. Vaikka varmaankin tänään on korkeat uv-luvut. Mutta, kuten sanottu, en jaksa välittää vaan uiskentelen ja lotraan vedessä. Aurinko kimmeltää laineilla ihanasti. Koitereelta tulee vähän. Tässä on oikein hyvä, nyt.

Lueskelemme myös paikan vieraskirjaa. Kiva, että sellainen taas löytyi, pitkästä aikaa. Täällä on käynyt paljon päiväretkeläisiä, kansallispuistokävijöitä. Teksteissä on heti vähän erilainen henki, kun matkalla ollaan vain päiväsellään. Tai ainakin minusta vaikuttaa siltä, että matkan rasitus näkyy siinä, mitä kirjoihin kirjotetaan.

Karin haavaumat jalassa ovat edelleen pahan näköisiä. Desinfiointiaine on jo ajat sitten loppunut. Yksi haava vuotaa verta. Lisäksi hänen vanha urheiluvammansa polvessa vihoittelee, ja hän joutuu ottamaan illalla kipulääkettä jotta saa nukutuksi. Näistä vaikeuksista huolimatta hän urheasti jatkaa matkaa, eikä valita (minä kyllä valittaisin:). Kipulääkettä on enää jäljellä yhdeksi yöksi. Suunnitelman mukaan meillä on vielä kaksi yötä jäljellä: yksi reitin varrella ja yksi päätepisteessä. Olin nimittäin suunnitellut, että lähdemme Kivilahdesta bussilla maanantaiaamuna 7:50 lähtevällä bussilla. Netissä ei kuitenkaan ollut mitään merkittyä bussipysäkkipaikkaa, joten päätämme soittaa liikennöitsijälle. Käy ilmi, että Kivilahdesta pääsee kirkonkylälle myös sunnuntaisin – bussi lähtee noin klo 17:20. Melkein hurraamme. Tähän bussiin tähtäämme. Yksi yö jäljellä!

Lähdemme liikkeellä vasta klo 17 jälkeen. Aurinko porottaa edelleen korkealta. On sääli jättää ihana Majaniemi taakseen. Mutta onneksi tänne pääsee vielä uudestaan!

Nyt olemme Patvinpolku-vaellusreitillä, emme enää Susitaipaleella. Todellisuudessa tämä osuus kuuluu kansallispuiston ylläpitämään Patvinkierto-rengasreittiin. Varsinainen Patvinpolku alkaa vasta kun puiston alue päättyy. Maasto on tasaista ja helpohkoa kulkea, paikat erittäin hyvin hoidettuja. Kyllä huomaa, että ollaan Metsähallituksen mailla. Mutta toisaalta, kai valtiolla on ja pitääkin olla enemmän resursseja kuin köyhillä kunnilla retkeilyreitistöjensä ylläpitoon.

Patvinsuon kansallispuisto on kyllä ihana. On mahtavaa olla oikeassa metsässä eikä puupellolla, talous”metsässä”. Täällä huomio kiinnittyy valtavien muurahaispesien suureen määrään. Kyllä on eri lailla tuokin yksityiskohta – eihän ”normaalissa” metsässä mitään isoja muurahaispesiä edes ehdi syntymään.

Näemme matkallamme vain yhden pariskunnan – päiväretkeläisiä reppu selässä. Nainen laulaa ennen kuin huomaa meidät. Molemmat ovat sitten aivan noloina, kun jäävät kiinni siitä, että rouva laulaa kuljeskellessaan. Vaikka, hyvänen aika, metsälaulaminenhan on ikiaikainen suomalainen perinne!

6,5 kilometrin jälkeen pidämme tauon Pirskalammen nuotiopaikalla lukeaksemme sen vieraskirjaa. Sitten alkaa Patvinpolku eli me poistumme kansallispuiston alueelta. Melko välittömästi huomaamme, että tätä polkua ei taideta enää kovin aktiivisesti huoltaa. Puihin tehdyt reittimerkinnät ovat ihan kuluneita, ja metsää (oletettavasti aikanaan ojitettua suota) ennallistettiin, myös reitin päältä. Näistä syistä polku oli vaikeakulkuinen, ja mietimme, että kauankohan tästä reitistä enää tiedotetaan retkeilijöille. Sinänsä tietysti ennallistaminen on hyvä juttu, mutta sääli jos polku katoaa maastosta. Kivilahden kautta ajaa nimittäin Patvinsuon lähin linja-autolinja, ja Patvinpolku taas kulkee kyseiselle kylälle.

Olimme päättäneet yöpyä Kurkisuolla, vaikka se oli kartassa merkitty veneidenlasku- eikä leiriytymispaikaksi. Se on ainoa kohta, jossa Patvinpolku sivuuttaa Koitereen ja siksi se (kartalla) vaikutti parhaalta paikalta yöpyä niin maiseman, uimisen kuin juomaveden kannalta. Mutta vähänpä me tässä vaiheessa tiesimme.

Kaikki merkit siitä, että tänne ei todellakaan kannata telttaansa pystyttää, olivat aivan päivänselviä jo kun kävelimme ensimmäisiä askeleita alueelle – me vain emme osanneet niitä tulkita. Ensiksikin, paikka oli täynnä asuntoautoja ja –vaunuja. Paikan yleisilme oli rupinen. Ensimmäinen henkilö, jonka tapasimme, oli ranta-asfaltilla yksinään, taitettavalla puutarhatuolilla istuskeleva herrashenkilö. Hän oli aivan päissään, iso Leijonaviinapullo työn alla. Siinä istui ja itikat imivät verta otsasta. Hän kommentoi jotain että ”aika paljon paarmoja”; tässä vaiheessa meidän olisi todellakin täytynyt ymmärtää, että ehkä Kurkisuo ei ole hyvä paikka asettua nukkumaan.

Koska kartan mukaan hyviä leiriytymispaikkoja ei lähikilometrien säteellä kuitenkaan ollut, emme edes miettineet muuta paikkaa kuin tätä. Etsimme mielestämme tyhjältä vaikuttavan spotin kaukaisimmasta niemestä, ja pistimme teltan pystyyn sinne. Niemellä oli tosin auto ja asuntoauto, muttei ihmisiä. Uimme vähän – ranta oli huono ja mutainen, ei uimista varten, rantakivikoissa vessapaperin jämiä. No, eihän täällä tarvitsisi kuin nukkua yö ja jatkaa matkaa. Kuuntelemme ennen uinahtamista äskeisen herran ja hänen rouvansa huutamista. Tosiaankin, kiva paikka. Onkohan kaikki kalamiesten haltuunottamat alueet tällaisia? Ei uskoisi, että ihanalle Majaniemelle on linnuntietä vain muutaman kilometrin matka. Aivan eri maailma.

Tietämättömyyteen perustuva hyvä unemme jatkuu vain kello 1:20 asti. Silloin ”tyhjän” auton ja asuntoauton käyttäjät palaavat kalasta. Herään jo, kun he lontustavat telttamme ohi, vaivautumatta esimerkiksi hiljentämään ääntään. Sitten he menevät autoilleen ja laittavat stereot huutamaan. Täysillä. Siihen kellonaikaan. Ja vielä erittäin huonoa, surkeaa junttidiskoa. Ei voi olla totta! Ei voi!

Minulta palaa päreet. Menen keskustelemaan näiden herrasmiesten kanssa. He ovat juuri kasaamassa kaljakeissejään surkeille halpispuutarhatuoleilleen – bileet pystyyn! Esitän, että he laittavat musan pois päältä, mutta heidän vasta-argumenttinsa on, että ”Me oltiin täällä ensin”. Ilmeisesti raivostuneen naisen vaateisiin suostuminen olisi käynyt heidän kunniantunnolleen – en tiedä, olihan se typerää minulta edes mennä keskustelemaan moisten ali-ihmisten kanssa. Herrat eivät selvästi voi perääntyä, sillä vaikka he laittavat musiikin ensiksi pois, pian palattuani telttaan disko on taas täysillä päällä. Ongelma oli siinä, kuten Kari totesi, että me pystytimme teltan keskelle baaria. Ja toisaalta, hän jatkoi, ellei ihmisellä ole tapoja, niin niitä ei sitten ole. Koska mitään mahdollisuutta hiljentää kavereiden dokailumusiikkia ei ole (paitsi ampuminen – ymmärrän kyllä, miksi joissain maissa, joista puuttuu infrastruktuuri, naapureiden erimielisyydet voivat kärjistyä väkivaltaisuuksiksi), ja riski saada turpaansa vaikuttaa olevan olemassa, on vain pakko kärsiä.

Mutta – ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin. Junttimusiikin lisäksi äänimaisemasta löytyi toinenkin, lohdullinen elementti. Telttamme päällä olevaan mäntyyn lensi käki, joka kukkui ja käkisi kauempana oleville linnuille. Jotka vastasivat sille takaisin. Kuulin käen käkisevän ensimmäistä kertaa elämässäni. Ovela ääni. Keskityin linnunlauluun ja ajattelin, että jaksan vielä tämän yön, jaksan nämä idiootit kun en muutakaan voi.

torstai 23. heinäkuuta 2009

SUSITAIVAL-PATVINPOLKU -VAELLUS 20.-28.6.09. SEITSEMÄS PÄIVÄ

SAARIKOSKI - MAJANIEMI

pe 26.6.2009

Matka: 16,5 km

Vaellusaika: 4 h 40 min

Taukoja: 2

Kalorit: arvio 1000 (mittari rikki)

Sää: Hellelukemissa

Vaeltajat: Johanna ja Kari Hammarberg

Tänään lähdemme matkaan jo aamutoimien jälkeen, yhdentoista maissa. Vaikka ajankohta on vuorokauden huonoin niin lämpötilan kuin uv-säteilyn suhteen, Saarikosken hirviöhyönteiset tekivät lähtöpäätöksen helpoksi. Eilisen hesarin arvion mukaan nyt on + 24°, joten helleraja on rikki. Minäkin laitan päälleni pelkän uimapuvun housujen lisäksi, vaikka se ei säteilyn ja hyönteisten kannalta oli järin järkevää. On liian kuuma vaeltaa t-paidassa. Nyt kumppareiden – noiden erinomaisten vaellusjalkineiden – huono puoli tulee esiin: helteellä ne eivät ainakaan jalkaa vilvoita. Aviomies pitää vielä villasukkia hiertymiensä takia. Huh huh.

Juttelemme aamulla vielä laavussa yöpyneen kaverin kanssa. Patjaviritys oli kuulemma pitänyt itikoiden määrän sisällä kohtuullisena. Hän ei kuitenkaan ole muuttanut mieltään yön aikana ja aikoo tänään vaeltaa vain Patvinsuolle, josta hänet tullaan hakemaan pois. Lahjoitamme hänelle Naarvasta saamamme aarteen, eilisen hesarin, jota hän jää selaamaan kun lähdemme matkaan.

Polulla vannotan itseäni, että minun pitää konkreettisesti muistaa tältä reissulta nämä paarmat. Jos unohdan eli aika kultaa muistot, kuten yleensä vaeltamisen jälkeen käy, on mahdollista että taas löydämme itsemme tallustamassa jossain suoalueella keskikesällä. Tähän aikaan kannattaisi varmaan vaikka meloa- se voisi olla sekä kivaa että virkistävää tässä kuumuudessa. Mutta ei vaeltaa. Olenkohan jo vähän liiankin vakuuttunut? Ehkä kokemamme olosuhteet ovatkin poikkeus?

Alun 4 kilometriä reitti seurailee Lutinjokea. Joki on hieno, paljon leveämpi kuin mitä kartan perusteella odotti. Ja se kulkee ylväänä uomassaan. Tunnetuista syistä emme kuitenkaan pääse nauttimaan sen hienoudesta juuri satunnaisia vilkaisuja enempää. Tietenkin haluaisi mennä uimaan, mutta eihän täällä voi. Pidämme kuitenkin yhden istuskelutauon niillä main, kun reitti erkanee polusta. Kartan perusteella vesistöjä eli miellyttävähköjä taukopaikkoja ei ennen Suomujokea ole, ja me yritämme nauttia joen teoreettisesta viileydestä niin kauan kuin se on mahdollista.

Minulle ei enää ruoka maita. Se ei ole hyvä – se voi olla signaali alkavasta uupumisesta. Siksi pakotan itseni syömään iltaisin kunnolla. Päivällä on niin kuuma, ettei mikään lämmitetty ruoka - vaikkapa vain Kuppikuuma – mene alas. Toisaalta ei tee yhtään mieli kuivahedelmiäkään, vaikka usein vaelluksella ne ovat toimineet hyvin. Ei oikein tee mieli mitään, paitsi korkeintaan näkkäriä, varmaankin suolan takia. Onneksi älysimme ostaa erilaisia paketteja. Olisi yli viikon vaelluksen aikana yksi ja sama koulunäkkäri voinut ruveta tökkimään... On selvää, että kannamme ainakin kolmasosan sapuskoistamme takaisin kotiin. No, ei naurata kantaa turhaa painoa, mutta parempi tietysti liikaa ruokaa kuin liian vähän. Nyt kun olisi joku nälkäinen vaeltaja tässä, voisi tehdä lahjoituksen.

Jälleen päivämatka tuntui kertakaikkisen loputtomalta. Toisaalta, tänään on kyllä ihan faktuaalisestikin matkamme pisin osuus. Mutta tunne ei tietenkään liittynyt reitin todelliseen fyysiseen pituuteen, vaan yleiseen fiilikseen. Lutinjoki-Suomujärvi –taipaleen välille osui myös yksi koko vaellusreitin ikävämmiksikokemistamme osuuksista. Se oli loputon, epämääräinen, äskettäin harvennettu, soistunut metsä. Polun molemmin puolin kasvoi tiheää varvikkoa. Sitä joutui koko ajan huitomaan kasvoilta pois, samalla kun toisella kädellä yritti liiskata paarmoja. Hakkuiden takia puiden suomaa suojaa ei ollut, joten pilvettömältä taivaalta porottanut aurinko niinsanotusti tykitti suoraan. Ja hyönteisten määrä taisi lähennellä euroopanennätyslukemia.

Mutta, jälleen, vaeltajien luoja on olemassa, ja tämäkin piina päättyi aikanaan. Iltapäiväsellä saavumme Patvinsuon kansallispuiston alueelle. Eron maisemassa huomaa selkeästi ja heti. Voi Suomea, kun oikeaa metsää ei täällä juuri näe, paitsi luonnonsuojelualueilla. Se, minkä yleisesti luullaan olevan metsää, onkin todellisuudessa puupeltoa. Kuka ja mikä palauttaisi metsät metsiksi? Eihän tuota äskeistä raiskattua varvikkoa ja tätä voi mitenkään edes verrata.

Pistämme teltan pystyyn Suomujoelle. Tarkoituksenamme on uida ja viettää siestaa kuuman ajan yli. Onpa tosiaankin helteistä! Yöpymispaikkaamme Koitereen rannalle on vielä 3,5 kilometriä jäljellä. Uimisen kanssa käy jälleen huonosti, koska joki on onnettoman matala. Kiva luonnonhiekkapohja siinä kuitenkin on. Jonkinlaisen peseytymisen jälkeen linnoittaudumme hyönteisiltä telttaan. Siestanvietto muuttuu päiväuniksi, joita onkin kiva vedellä, kun päivämatkan pisin osuus on takana ja teltassa lempeän lämmintä.

Minun edelleen nukkuessani Kari tapaa laavulla ihmisiä: ensiksi about 35-vuotiaan urheilullisen pariskunnan, jotka tulevat paikalle Suomujokea pitkin kävellen. He ovat jokivaelluksella! Sellainenkin retkeilymuoto on siis olemassa. Heillä on kuulemma päällään asianmukaiset varusteet ja rekvisiitat, mm. sukelluskengät ja urheiluhuivit. Pariskunta on myös erittäin timmissä kunnossa. Ärsyttävää. Joka tapauksessa, he olivat kahlanneet jokea pitkin useamman tunnin ajan. Se ei kuulemma kummemmin syvene missään vaiheessa, ja hiekkapohja on miellyttävä kulkea. Varmaankin tuollainen olisi hauskaa näin kuumana päivänä. Toiseksi Kari tapaa vielä uudestaan sen nuoren kaverin, joka yöpyi Saarikoskella. Hän on edelleenkin menossa Suomujärven luontotalon kautta kotiin.

Seitsemän maissa ilma alkaa aavistuksen verran viiletä. Me pakkaamme teltan ja reippautta puhkuen suuntaamme päivän viimeiselle taipaleelle. Oikeastaan tuollainen siesta on kyllä ihan hyvä, taas jaksaa. Minua lopputaipaleella kannattelee henkisesti myös tieto siitä, että pian näen Koitereen. Vaikka olenkin ollut paljon Ilomantsissa, en vielä koskaan ole nähnyt kyseistä kuuluisaa järveä – paitsi Rauta-aika –tv-sarjassa ja YLEN www-sivujen ohjelma-arkistossa. Vanhoissa dokkaripätkissä hehkutetaan järveä; ”Satasaarinen Koitere” tai ”Koitereessa riittää saari jokaiselle kesäpäivälle.” Olen myös kuullut, että nimenomaan näiltä rannoilta löytyy kunnan varsinainen kesämökkitihentymä. Joten järven on nyt sitten kai oltava hieno!

Kipitämme suhteellisen vauhdikkaasti loppumatkan suotaipaleiden yli. Näemme joutsenpariskunnan. On seesteistä ja hiljaista.

Suomaisen maaston loputtua seuraa pieni kangasmetsä-tyyppinen kaistale, sitten: ranta. Pakko myöntää, että järvi aukeaa tosi komeasti. Majaniemestä ei tosin näe kovin pitkälle, sillä lyhyehkön venematkan päässä on saari, Rännänsaari, joka blokkaa näkymän selälle. Pirun hienot, erämaisen oloiset maisemat. Pian kuitenkin huomaamme, että rannan puut ovat kaatuneet hassusti vinksin vonksin kohti vettä – penger näyttää pettäneen alta. Leiripaikan infotauluilta voimme lukea, että näin tosiaan on käynyt. Satasaarinen, legendaarinen Koitere toimii tänä päivänä myös Pamilon voimalaitoksen säännöstelyaltaana. Veden korkeuden vaihtelujen seurauksena ranta romahtaa. Hurjaa. Ja ensin kun näytti, että tämä on koskematon tämä maisema – ei sinne päinkään!

Pääsemme vihdoin uimaan – edellinen kunnon uintikertahan oli Särkkäjärvellä. Mikä autuus. Hyvä, hiekkapohjainen, joskin pitkään matala ranta. Paarmoja ja hyttysiä on, mutta kaikkea hyväähän ei voi kerralla saada. Laitamme teltan pystyyn, pesemme pyykkejä, alamme keitellä iltaruoaksi risottoa. Tällöin paikalle ilmestyy inkkarikanootilla vanhempi herrasmies. Vedestä noustessaan hänen silmänsä näyttivät tosi sinisiltä. Aivan kuin aurinko olisi heijastanut niihin liian pitkään, väri oli samaan aikaan sekä kulunut että silmiinpistävän kirkas. En tiedä, onko tällainen ilmiö fyysisesti mahdollista...

Syömme nuotiolla melojaherran kanssa samaan aikaan. Hän on oikein mukava. Hän on eläkkeellä ja harrastaa melomista, tänään oli tullut koko Suomujoen. Siihen oli mennyt koko päivä. Hän manaili Metsähallitusta, oli sitä mieltä, että Suomusta saisi erittäin hienon melontareitin, mikäli jokeen kaatuneet puunrungot poistettaisiin. Ehkä valtio ei sitten halua tehdä joesta yleistä melontakohdetta...? Matkantekoon oli kuitenkin mennyt ylettömästi aikaa juuri joessa makaavan hervottoman runkomäärän takia.

Keskustelemme hiukan myös maisemista. Hän sanoo, että kyllähän tuo Koitere on hieno ja näin, mutta kun hän itse asuu Puruveden rannalla (Suomen puhtain järvi, meille muistutetaan), niin eihän mikään tällainen suojärvi näytä miltään sen rinnalla. - Minusta tämä on kauhean mielenkiintoinen aspekti maisemakokemuksessa, olen puhunut siitä aikaisemminkin eri ihmisten kanssa. Vaikuttaisi siltä, että kullakin meistä on oma maisemansa, johon kaikki uudet maisemat aina vertautuvat Puruveden herran kuvailemalla tavalla: Onhan tämä hieno, mutta ei kuitenkaan niin hieno kuin X. Usein ykköshieno maisematyyppi on tai muistuttaa lapsuudenmaisema(a).

Käy myös ilmi, että melojaherralla on diabetes. Kohtauksen riski on hänen mukaansa olemassa, koska sinä päivänä tuli fyysistä rasitusta vähän liikaa. Jollain melontareissulla oli kuulemma samasta syystä hengenlähtö ollut lähellä. Lupaamme tulla aamulla herättelemään, mikäli hänen teltastaan ei kuulu elonmerkkiä.

Tämä päivä on saanut meidät vakavasti pohtimaan eri kesäretkeilyvaihtoehtoa kuin tämä metsässä kävely kivenmurikka selässä. Todellakin, olisihan se nyt paljon järkevämpää kulkea kuumalla ilmalla vesitse kuin maitse. Viimeisen silauksen kantaan antavat melojaherran eväät. Hän grillaa makkaraa (ok, makkara ei ole suurta gourmeeta, mutta kuvittele miltä se tuoksuu, kun olet viikon syönyt kuppikuumaa ja näkkäriä), ottaa palanpainikkeeksi viiniä (pahvitonkka! kuvittele, mitä se painaa) ja jälkkäriksi munkkeja. Munkkeja!

Voi, mikä autuus olisikaan nyt syödä jotain oikeasti herkullista, eikä esimerkiksi litistyneitä luumuja – joita meiltä löytyy, ne kun ovat kevyitä kantaa ja terveellisiä. Kyllä tässä taitaa nyt syntyä kaksi uutta melomisharrastajaa – ihan vaikka jo sapuskojenkin takia. Yöllä teltassa sovimme, että kun pääsemme pois täältä, ajamme suoraan syömään johonkin hyvään ravintolaan.

tiistai 21. heinäkuuta 2009

SUSITAIVAL-PATVINPOLKU -VAELLUS 20.-28.6.09. KUUDES PÄIVÄ

NAARVA - SAARIKOSKI

to 25.6.2009

Matka: 12 km

Vaellusaika: 3 h 40 min

Taukoja: 0

Kalorit: arvio 700 (mittari menee rikki)

Sää: Kuumaa

Vaeltajat: Johanna ja Kari Hammarberg

Tänään päätämme lähteä matkaan vasta oikeasti alkuillasta, sillä on todella helteistä. Alkupäivästä pesemme saunan pihalla pyykkiä ja juttelemme samalla toisen asiakkaan eli vihtiläisen herran kanssa. Hän on vaimoineen jo ties monennetta kesää Onnin hoiteissa. He viettävät täällä myös joulut, sillä ”Narvassa on siihen aikaan takuuvarmasti lunta”. He olivat alunperin löytäneet paikan aivan sattumalta: ajaneet autolla ohi kymmenen vuotta sitten, kun juuri sitä mökkiä, jossa he nyt lomailevat, pystytettiin. Mökki on alunperin savottamökki ja muuten kuulemma hieno, paitsi että ”Onni olisi voinut jättää sen remontin tekemättä, siinä oli nimittäin alkuperäiset hirret näkyvillä”. Näkemättäkin aavistamme, mihin hän viittaa.

Juttelemme aikamme kaikenlaisia: että Ilomantsissa olisi äijien puheiden mukaan järvet täynnä kalaa kun ei ole enää kalastajia; että Naarvassa olisi myynnissä 1980-luvulla rakennetussa (!!!!!!!!!!!!!!!!!!!) rivitaloyhtiössä kolmio 16 000 eurolla; että Onnin poika tosiaan on Juha ja että hän työskentelee taksikuskina (lienee ainoita mahdollisia ammatteja kylällä) ja asuu kotitilallaan – Onnin ja tämän vaimon onneksi; että 10 vuotta sitten kylällä oli vielä kauppa ja Osuuspankki (!!!!!!!!!!!!!!!!!!!) - tämä on kyllä aivan posketonta, sillä tänä päivänä kylä on todella melko autio - ja että ”Pohjois-Karjalassa on kiva kun kaupassakin ihmiset osaavat jutella asiakkaalle: eihän se mitään maksa, että on ystävällinen.”

Eihän se tosiaankaan mitään maksa, se small talk. Meilläkin on paljon kivempaa, kun on tämän Vihdin mies jonka kanssa turista. He lahjoittavat meille huomaavaisesti vielä sen päivän hesarin. Jonka luemmekin erittäin tarkkaan.

Päätämme myös, että tänään on se päivä, jolloin syömme klassista vaellusherkkua eli lettuja ja hilloa. Hillo on säilynyt syötävässä kunnossa tänne asti. Mutta. On niin kuuma, että letut eivät oikein toimi – kyllähän ne tosin nopeasti suihin katoavat, mutta ilmankin olisi hyvin pärjännyt. Eikä valmispussiletuista oikein koskaan tule tilanteen vaatimia eli superhyviä. Suutuntuma on jotenkin jauhoinen tai tahmainen. Päätämme, että seuraavan vaelluksen herkku tulee olemaan jotain muuta kuin tämä.

Iltapäivällä pihalle ilmestyy parikymppinen mies, joka on tulossa Jorhosta ja aikoo jatkaa vielä Saarikoskeen asti. Eikä tämäkään kaveri kyllä miltään urheilijalta näyttänyt, ihan tavalliselta tyypiltä kuten mekin – ja piru vie, sekin vetää tuplana näitä meidän päivämatkoja. Olemmeko me tosiaankin näin lössöjä? No, kaveri lähtee rinnettä alas ja sovimme tapaavamme illalla Saarikoskella.

Käymme maksamassa yöpymisemme Onnilla tien toisella puolella. Hän kirjoittaa meille kuitin kauniilla, vanhanaikaisella käsialalla. Asuintalonkin teemana on remontti, sillä sinne on rakenteilla kuisti. Kysyn, että näköalojenko takia (jotka ovat aivan satumaiset), mutta ei, vaan käytännöllisistä syistä: Ilman suojaa talon ulko-ovi kinnaa, koska ”seinään sataa aina”. Onni näyttää meille, että eihän se ovi kiinni mene vaikka kuinka vetää. Jep.

Kyselen Onnilta pitempiaikaisten majoittumisten hintaa ja sitä, että onko syksyllä tilaa. Onni tuntuu ilahtuneelta, kun yösija kelpasi vieraille. Syksyllä on kuulemma melko paljon ”metättäjiä”, mutta ”tervetulloo, tervetulloo”. Kyselemme Onnilta myös kylällä sijaitsevasta, museoidusta asesepän pajasta. Hän tarjoutuu soittamaan puolestamme naapurissa asuvalle Reinolle, joka vastaa pajan esittelystä. Esittelyhommat sopivat hänelle, joten päätämme viettää iltapäivän paikallishistorian merkeissä.

Reino esittelee meille pajaa jokseenkin rutinoituneesti. Se on alunperin säästynyt Naarvan entisaikaisen kansakoulunopettajan innostuksen tuloksena – ”ennenhän näitä oli joka kylässä”. Viimeinen ja/tai kuuluisin seppä oli Reinon isoisä, tai mummon isä, olen unohtanut. Vielä Reinon isäkin oli aikanaan käyttänyt pajan vehkeitä ja väittämä on, että ne olisivat edelleenkin käyttökunnossa. Pajassa on myös vanhoja pyssyjä jne pikkupoikia innostavaa tavaraa. Lähtiessämme kysyn Reinolta, onko museossa paljon kävijöitä. No, me olimme kuluvan kesän ensimmäiset; edellisenä vuonna oli käynyt kaksi paria. Tänä kesänä saattaa kuitenkin yleisömäärä paukahtaa. Kun astumme pajasta pihalle vihtiläispariskunta pyyhältää mäkeä alas samoissa aikeissa. Joten tänä vuonna jo kesäkuussa neljä kävijää!

Kävelemme vielä katsomaan kylässä sijaitsevaa rajaseutukirkkoa (”Avoinna sopimuksesta” - havahduttava virke kirkon ovessa). Kirkko on rakennettu sodan jälkeen, kuten iso osa kylän rakennuksista. Silloin kirkko ja palvelut ja uudet talot tulivat tarpeeseen, väkeä riitti. Ja nyt kylä on tyhjää täynnä tai ainakin puolillaan. Muutoksen nopeus ja skaala tuntuvat massiivisilta. Ja epäoikeudenmukaisilta.

Kun kello 16:30 kävelemme rinkat selässä pihalle valmiina matkaan, huomaamme että sisäinen kellomme jätättää. Saksalaiset ovat jo pystyttämässä telttaansa pihalle! Tällä kertaa emme jää juttelemaan, vaan morjestamme iloisesti vahdinvaihdon merkiksi. Näpsimme pihalla pari naamakuvaa maisemilla ja lähdemme kipittämään rinnettä alas.

Heti vaaran alapuolella saan taas pienen raivarin. Ilmeisesti edellisen päivän hirmumyrsky oli kuitenkin jäänyt kaivelemaan, ja riita on nopeasti valmis. Tortellinien sijasta tänään lentää rinkka. Yksi juomapullo menee ruttuun, muttei hajoa. Tämä on luojan lykky, sillä emme ehkä olisi pystyneet jatkamaan siinä kuumuudessa vain yhdellä pullolla. Vihdoin ymmärrän, mitä eräs tuttavamme sanoi, kun kuuli meidän lähtevän 120 kilometrin vaellukselle: siinä on teille parisuhdekurssia. Pitikö tämäkin oppi tulla tänne asti saamaan!

Loppujen lopuksi jälleen jatkamme matkaa yhdessä emmekä tänäänkään soita takseja. Jospa loppumatkasta selviäisi huutamatta?

Reitti on melko helppokulkuinen, se kulkee suureksi osaksi teitä ja suoria polkuja pitkin. Se ei kuitenkaan ole maisemallisesti mitenkään innoittava, ja hyönteismäärät ovat voimakkaassa kasvussa. Lähestymme Patvinsuota ja muita suuria suoalueita, ja hyttyset sekä paarmat lisääntyvät hetki hetkeltä. Ne myös tuntuvat tulevan koko ajan agressiivisemmiksi. Sanalla sanoen, ne ovat sietämättömiä, emmekä voi pysähtyä pitämään taukoja niiden takia. Varsinkaan hyönteisverkoton Kari ei kestä pysähtyä. Mutta ei minunkaan todellakaan tee yhtään mieli. On myös hyvin kuuma ja aurinko paistaa mojovasti silmään. Ensimmäisen päivän tapaan tänään reitti tuntuu loputtomalta, odotan koko ajan että Lutinjoen ylittävä lautta lähellä yösijaa tulisi näköpiiriin. Lopulta se tuleekin. Hyönteisiä on kuitenkin niin paljon, että uimista/peseytymistä ei voi edes harkita.

Matkalla lähellä jokea näemme elämämme ensimmäisen karhun jätöksen. Vau. Olemme erämaassa!

Saarikosken yöpymispaikka on – no, miten tämän nyt ilmaisisi – epämiellyttävä. Se näyttää olevan kalamiesten käytössä, ja ikävä kyllä tämäkin paikka on heidän jäljiltään tyypillisesti kuluneessa kunnossa. Laavu on koirankoppimallia, emmekä ole lainkaan harmissamme, että se on jo sen päivällä näkemämme nuoren miehen valtaama. Laavun aukko on peitetty vanhoilla patjoilla. Muutenhan siellä ei voisi olla, ei hetkeäkään, ei tässä infernaalisessa hyönteismeressä. Emme tosiaan voi peseytyä, emme ottaa paitaa pois päältä edes siksi hetkeksi, että pesisi kainalot. Hätäratkaisuna kastelemme pyyhkeemme ja pyyhimme niillä sitten nahkojamme teltassa. Myös syömisen ja hampaiden pesun hoidamme teltassa. Ulkona ei tee mieli oleilla ellei ole pakko.

Ruoan kuitenkin laitan rannassa trangialla sillä aikaa, kun Kari pystyttää teltan. Vaellustoverimme tulee juttelemaan. Hän on aivan eri mies kuin Naarvassa. Reippaus on poissa: ”Missään ei ole ikinä ollut niin paljon itikoita kuin viimeisen kolmen kilometrin matkalla.” Hän on hukannut makuualustansa (jonka näimme polun varrella, mutta jonka jätimme paikoilleen. Hitsi, olisi pitänyt ottaa se mukaan...). Lisäksi hän oli hajoittanut kenkänsä (vaelluskengät!). Lopputulema: hän lopettaa vaelluksen seuraavaan päivään eli lähtee kotiin. Hän toteaa myös, että näin jälkeenpäin ajatellen olisi ollut fiksua jäädä yöksi Naarvaan. Kuullessani tämän olen iloinen siitä, että olemme osanneet jaksottaa vaelluksen oikein suhteessa omiin voimiimme – vaikka tietenkin olen pahoillani kotiinlähtevän kaverin puolesta. Hän tuntuu tosiaan pettyneeltä, väsyneeltä ja vihaiseltakin. Oletettavasti yö Saarikosken patjoilla tilkityssä koirankoppilaavussa ei muuttaisi päivän saldoa plussan puolelle.

Yön Saarikoskella vietämme siis telttaamme linnoittautuneina. Mutta onnellisina. Myös siitä, että vaelluksemme loppu alkaa häämöttää.