perjantai 24. heinäkuuta 2009

SUSITAIVAL-PATVINPOLKU -VAELLUS 20.-28.6.09. YHDEKSÄS JA VIIMEINEN PÄIVÄ

KURKISUO - KIVINIEMI

su 28.6.2009

Matka: 16 km

Vaellusaika: 4 h 35 min

Taukoja: 2

Kalorit: arvio 1200 (mittari rikki)

Sää: Hellettä ja ukkosta

Vaeltajat: Johanna ja Kari Hammarberg

Aamulla kello soi yhdeksältä – todella huonosti nukutun yön jälkeen. Olimme laittaneet kellon hälyttämään ensimmäistä kertaa vaelluksen aikana, jotta varmasti ehtisimme iltapäivän bussiin. Pakkasimme tavarat vauhdilla, minä kihisin vieläkin suurta raivoa. Ihme kyllä, junttikalastajat naapuristamme olivat myöskin ylhäällä. Ehkä he olivat menneet nukkumaan ja huudattaneet spugemusiikkiaan kello puoli neljään vain näyttääkseen meille, mistä kana pissii.

Emme edes syö aamupalaa. On kuuma, on paarmoja, ja ympäristö maailman huonoin. Yritän käydä vessassa, mutta en voi: jopa naistenvessa on tällaisessa paikassa täysin sontainen. Sinänsä vessan kunto oli kyllä ihan samassa linjassa muun touhun kanssa, joten en ole yllättynyt. Mikä näitä ihmisiä oikein vaivaa? Eikö millään muulla todellakaan ole väliä, kuin että minä saan viinani juotua?

Eilen kännissä riidellyt pariskunta nukkuu vaunussaan. Sen edusta on täynnä aikuisille suunnattua halpaa muovikrääsää. No, onhan se kivempi ”kalastaa” kun on muovipöydät ja kaljankylmentimet.

Joten: tänään heti matkaan. Nakerramme vähän näkkäriä vatsojemme täytteeksi ja sitten vapaudumme kalastajien seurasta lopuksi elämäämme.

Olemme oivaltaneet, että paikkatietojärjestelmän kautta voi saada sääennusteen kännykkään. Tosin Ilomantsin verkko ei ole kauhean kattava, ennuste on Koitereen etelälaidalta. Sen mukaan tänään +22° C ja paikallisia ukkoskuuroja.

Reitti kulkee suurilta osin tietä pitkin. Ajattelemme, että tästä ei tule liian tiukka rasti, vaikka matkaa onkin suhteellisen paljon. Jälleen olemme väärässä.

Noin kahden kilometrin jälkeen reittimerkinnät katoavat. Syynä oli joko kokonaan uusi tie, tai vanhan tien leventäminen: merkityt puut olivat kaadettu. Kartan avulla emme löytäneet reittiä uudelleen. Ok, ajattelimme, sattuma puuttui nyt peliin ja me improvisoimme eli menemme Kivilahteen kokonaan teitä pitkin. Tiereitti vaikutti kartan mukaan samanpituiselta. Ja alkuperäinenkin Patvinpolku kulkee isoin osin samaa tietä pitkin.

Päivästi tuli paljon kuumempi kuin +22°C. Se oli t-o-d-e-l-l-a kuuma. Olkapääni paloivat; oli pakko vaeltaa uikkarit yläosana, koska t-paita oli liian kuuma. Vaihdoin hellehattuani välillä auringonpuoleiselle hartialle sen suojaksi, välillä siirsin sen takaisin päähän auringonpistoksen pelossa. Kun hattu oli päässä, olkaa pisteli, kun hattu oli olalla, päätä jomotti. Huomasimme myös, että tietä kulkiessamme olimme aika loitolla vesistöistä, joten ensimmäistä kertaa jouduimme miettimään juomavetemme riittämistä. Ei paras sää veden säästelemiseen.

Jo ennen reitin puolta väliä olimme molemmat aivan naatteja. Jalka nousi maasta varsin vaikeasti. Tuntui siltä, että rinkan paino piti minua pystyssä, kun laahustin eteenpäin. Yhden kerran ehdin ajatella, että hyvänen aika – voi todella olla, että me ei päästä siihen bussiin tänään. Mutta toisaalta, eihän se olisi mikään katastrofi, meillähän oli ruokaa vaikka kuinka ja ehkä Kivilahdella olisi ihan kivaakin yöpyä. Mutta kun lähtöpäätös oli jo tehty, sen pyörtäminen tuntuisi tappiolta.

Laahustamme kuumuudessa ja porotuksessa tietä eteenpäin, melko vaitonaisina. Kun ensimmäisenä päivänä vielä marisi sydämen kyllyydestä, tänään tajuaa, että ei tosiaankaan kannata. Parempi tsempata vaan, muuten täältä ei pääse pois ikinä.

Yht’äkkkiä pilvettömälle taivaalle kerääntyy mustia pilviä. Sääennustuksen lupailema rankkasade iskee päälle. Se tuntuu suurelta armolta! Ihanaa – kaikki vaatteet kastuvat läpikotaisin, kauheat paarmat ja itikat pysyvät koloissaan kuuron ajan. Tunnen, miten virkistyn, kuin jokin nuutunut kasvi sateella. Ja taas jaksaa! Vaikka sade menee nopeasti ohi, jalka nousee asfaltilta toiveekkaammin.

Kauhistuttavien kärsimyskilometrien jälkeen saavumme vihdoin ja viimein Kivilahdelle. Meillä on pari tuntia aikaa ennen bussin saapumista. Suuntaamme suoraan uimarannalle – uimaan, syömään ensimmästä kertaa sinä päivänä sekä lepäilemään. Olen tsempannut itseäni viimeiset kilometrit mielikuvalla, jossa Kivilahden uimarannalla otan rinkan selästä, saappaat jalasta, riisun pöksyt ja kävelen järveen. Kylän keskustasta uimarantaan on vähän matkaa, mutta kestämme viimeiset metrit, kun tiedämme, että loppu on jo tässä.

Emme kuitenkaan saavu tyhjälle rannalle, vaan siellä on paikallinen kaksikko iltapäivän vietossa. Toinen istuu grillikatoksessa, rasvainen pitkä tukka silmillä, ja tuijottaa herkeämättä kaveriaan. Hän ei liikahda sen parituntisen aikana, jonka vietämme rannalla. Näyttää ihan, kuin veijari lukisi Leninin koottuja mielessään lopusta alkuun. Varsinainen nähtävyys on kuitenkin se toinen kaveri, siis se vahdattava. Klassiseen tapaan hänellä on pipo päässä ja toppatakki päällä, tässä helteessä. Hän onkii puuhakkaasti – mikäs siinä, mutta kun paikka on uimalaituri eikä yhdessäkään kolmen ongen koukuista ole matoa. Kaveri veivaa hillitöntä nykytanssikoreografiaa, siihen ei ole paljon viereen menemistä kun hän tarkistaa siimojaan puolen sekunnin välein. Tämäkin show jatkuu koko paikallaolemisemme ajan. Ellei sitten maailman tappiin asti.

Vilkaistuani laiturin sekoilua ja arvioituani tilanteen totean, että joo, antaa olla. Menen kysymään grillissä istuvalta vesseliltä, että onko tässä jotain toista paikkaa, mistä pääsisi hyvin uimaan. Hän vaikuttaa erittäin ahdistuneelta siitä, että häneltä kysytään jotain, ja viittoo nopeasti kohti laituria: ”Eikun tosta”. Ok, jos kerran huoltaja antaa luvan, niin ehkä laituria tosiaan voisi käyttää sen varsinaiseen tarkoitukseen. Menen keskustelemaan asiasta pipomiehen kanssa.

Joudun toistamaan ”Anteeksi, päästäiskö me uimaan tästä” ennen kuin pipoilija reagoi puheeseen. Traagista kyllä, hänellä todellakin pyörivät silmät päässä. Voi voi. Mutta mikään suuri lähimmäisenrakkaus ei hengi hänestäkään – kalansaalishan on uhattuna – joten hän vain osoittaa minulle laiturin vieressä olevaan kaislikkoa: "Eikun tosta". Ei ota onkiaan pois eikä päästä meitä uimaan kunnan uimarannalta! Jumaliste, hajoan. Olemme vaeltaneet 120 kilometriä päätyäksemme kaikenmaailman kalastajien armoille. Aivan, pipopääkin voisi argumentoida, että hän oli tässä ensin. En kestä, en kestä, en kestä.

Menemme uimaan rannan kaukaisimmasta kolkasta. Kaislikkoa ja mutavelliä, eikä tällaisista epäpaikoista koskaan tiedä, osuuko jalka lasinsiruun. Mutta ainakin pääsee huuhtomaan hikensä veteen. Joten, annoimme jälleen periksi ylivoiman edessä.

Syömme. Makaamme. Toteamme, että lähdetään bussille hyvissä ajoin. Minä en laita enää saappaita jalkaan, vaan sandaalit – yritän rituaalisesti päättää vaelluksen. Iloitsemme siitä, että me emme vietä päiviämme tyhjää onkien tai Leniniä takaperin muistellen. Jätämme nämäkin herrat riemumielin taaksemme. Saavumme bussipysäkille. Kuuntelemme, kun läheisestä talosta huudetaan raha-asioista. Bussi ei tule. Voi ei. Entä jos se ei sittenkään kulje tänään? Riitelijät huomaavat, että palloilemme pysäkillä. He huhuilevat meille, että eihän se linjuri pyhäisin kulje. Minut ohjeistetaan tarkistamaan asia kylän infotaululta – siinä olevan aikataulun mukaan bussi tosiaan menee tätä kautta vain arkisin. Hei, nyt käy jo leuka väpättämään. Ei kyllä haluaisi viettää ensi yötä tuolla rannalla, kylähullujen kanssa. Onko taksin tilaaminen edessä? Maksaa varmaan aika paljon... Kari ehtii jo pyynnöstäni soittaa uudelleen liikennöitsijälle (jonka rauhaa häpeillen jälleen häiritsemme), kun tielle porhaltaa tilataksi. Se on se! Jihaa! Hurraa!

Kuski pistää rinkkamme takakonttiin ja me istuudumme takaosaan. Olo on kuin suomielokuvan maalaisella, joka menee ensimmäistä kertaa kaupunkiin ja istuu hienoilla kankailla verhoilluille tuoleille. Tuntuu oudolta istua pehmeällä. Toisaalta, haiseepa autoissa pahalta ja näkeepä ikkunasta huonosti ulos.

Kivilahdelta on kirkonkylälle viitisenkymmentä kilometriä matkaa. Kuski kertoo, että eipä täällä enää paljon asiakkaita ole, mummoja vaan. Koululaiskuljetukset pitävät reitit edes vähän liikennöityinä. Ja kesäaikaan ajetaan tilataksilla eikä busseilla – ei ole tarpeeksi kulkijoita jotta kannattaisi käyttää isoa autoa. Hän kertoilee kaikenlaista muutakin kiinnostavaa Ilomantsista. Kuten että enää kolmessa kylässä on koulu. Tai että kunnanjohtaja on Rääkkylästä – nimi ei vain tule mieleen. Kuskin mielestä metsäyhtiöiden tekemät hakkuut ovat törkeitä ja luonnonsuojelu ihan järkijuttu (ohitamme matkalla erään Suomen ensimmäisistä yksityisten omistamista ja yksityisesti suojelluista suoalueista). Hän kertoo myös siitä, että paljon on häntäkin houkuteltu lähtemään Etelään – siellä on kuljetuspuolella kovasti hommia – mutta että ei hän siihen stressiin lähde, ellei ole ihan pakko. Toisaalta hän toteaa, että täällä syrjäseuduilla kaikki hommat on vähän sellaista puuhastelua, kun Etelässä tehdään bisnestä. Kuski on kanssamme samaa mieltä siitä, että Ilomantsissa ei missään nimessä kannata mennä metsään tähän vuodenaikaan. Lisäksi hän esittelee meille paikkoja niitä ohittaessamme matkaoppaan tavoin. Mahtavaa. Aina kannattaa kysyä paikalliset asiat taksikuskeilta.

Todellisuudessa olemme ihan pyörällä päästämme. Kari voi vähän huonosti. Minä olen henkisesti hajalla: me kävelimme 9 päivää ja 120 km kauheaa vaivaa nähden, ja nyt vastaava matka hurahtaa autolla parissa tunnissa. Se on shokeeraavaa. Sen on maailmankaikkeuden tasolla väärin.

Kerromme, että olemme menossa Möhköön hakemaan autoamme. Kuski sanoo, että hän vie meidät sinne – tämähän on taksi. Kirkonkylällä hän poistaa Uimaharju-Ilomantsi –kyltin etulasista ja laittaa mittarin päälle. Hyvä, nyt meidän ei tarvitse haahuilla kylällä etsimässä kyytiä vaan pääsemme autolle heti. Olimme haaveilleet, että menisimme Parppeinvaaralle syömään herkkuruokaa (siellä on ns. parempi ravintola), mutta ikävä kyllä emme sinne enää ehdi. Möhköön siis.

Perillä kuski pyöristää summan viidellä eurolla alas, mutta ei anna kuittia – ihan kuin ulkomailla olisi! Hän tarkastelee vielä hetken kanssamme autoamme – joka ei oikein vieraiden katseita kestäisi – asiantuntijan silmin. Sitten toivotamme hyvää kesää ja lähdemme suuntiimme.

Yht'äkkiä: minä istun pelkääjän paikalla. Kari istuu ratin takana. Likaiset rinkkamme ovat takapenkillä, saappaat takakontissa. Kari käynnistää auton. Radio menee päälle. Ajamme tielle. Katsomme toisiamme. Täydellisen absurdi olo.

Ajamme syömään kirkonkylän ainoaan avoinna olevaan ravintolaan. Ovella luemme lööpistä, että Michael Jackson on kuollut. Syömme hampurilaisateriat, jotka ovat totaalisen väärä valinta. Se on kai ohi nyt, mitä? Istumme tuoleilla emmekä enää kävele. Voimme ajaa vaivattomasti minne vain. Tämähän on ihan sairasta tai vähintäänkin outoa. Tämä on arkimaailmaa! Mitä siinä tehdään? Käydään kaupassa? Luetaan aamulla lehti? Päivisin hakataan tietokonetta sisätiloissa, suljetun ikkunan takana. Ehkä kävellään pikku lenkki töihin ja takaisin tai vaikka koiran kanssa?

Kun vaeltaa, ajattelee koko ajan matkan päätä ja pituutta. Kun palaa ihmisten ilmoille, tajuaa että on kehittänyt terveen fyysisen riippuvuuden kävelemiseen, ulkonaolemiseen, hyvään uneen. Että jos jompi kumpi elämäntapa on outo, niin se ei välttämättä ole se minkä luulisi. Ehkä Thoreau on oikeassa, kun sanoo:

"I think that I cannot preserve my health and spirits, unless I spend four hours a day at least sauntering through the woods and over the hills and fields, absolutely free from all worldly engagements.(…) When sometimes I am reminded that the mechanics and shopkeepers stay in their shops not only all the forenoon, but all the afternoon too, sitting with crossed legs, so many of them -- as if the legs were made to sit upon, and not to stand or walk upon -- I think that they deserve some credit for not having all committed suicide long ago.”

Ja näin se loppuu, tämä vaellus, sittenkin lyhyeen. Seuraavaa odotellessa!


SUSITAIVAL-PATVINPOLKU -VAELLUS 20.-28.6.09. KAHDEKSAS PÄIVÄ

MAJANIEMI - KURKISUO

la 27.6.2009

Matka: 9,5 km

Vaellusaika: 2 h 50 min

Taukoja: 1

Kalorit: arvio 600-800 (mittari rikki)

Sää: Hellelukemissa

Vaeltajat: Johanna ja Kari Hammarberg

Aamupäivällä herättyämme toteamme, että kanootti on poistunut rannasta. Melojaherra ei siis mitä ilmeisimmin tällä kertaa saanut kohtausta. Harmi, että emme enää nähneet häntä – mutta eilisillalla hän kertoilikin, että on kiire kotiin muikun pyyntiin. Koko päivän aikana Majaniemelle ei tule ketään, saamme jälleen viettää rauhallista kesäpäivää kahden. On kuuma – toissapäivänä saamamme hesarin ennusteen mukaan +26°C...

Jos ei olisi paarmoja, tämä päivä olisi täydellinen. Syömme hyvin, uimme paljon. Kari nukkuu päiväunet, minä vietän aikaa järvessä kahlaamalla. Vaikka kuinka pitkälle kävelisi, pohja ei katoa jalkojen alta. Olen jonkinlaisessa auringonpistos-horrostilassa. Tiedän, että nyt saattaa kyllä olkapäät ja naama palaa ja pahasti, mutta en jaksa välittää. En edes laita aurinkorasvaa, vaikka yleensä yritänkin läträtä sen kanssa. Kun on koko ajan kuuma ja hiki, rasvaaminen tuntuu järjenvastaiselta. Vaikka varmaankin tänään on korkeat uv-luvut. Mutta, kuten sanottu, en jaksa välittää vaan uiskentelen ja lotraan vedessä. Aurinko kimmeltää laineilla ihanasti. Koitereelta tulee vähän. Tässä on oikein hyvä, nyt.

Lueskelemme myös paikan vieraskirjaa. Kiva, että sellainen taas löytyi, pitkästä aikaa. Täällä on käynyt paljon päiväretkeläisiä, kansallispuistokävijöitä. Teksteissä on heti vähän erilainen henki, kun matkalla ollaan vain päiväsellään. Tai ainakin minusta vaikuttaa siltä, että matkan rasitus näkyy siinä, mitä kirjoihin kirjotetaan.

Karin haavaumat jalassa ovat edelleen pahan näköisiä. Desinfiointiaine on jo ajat sitten loppunut. Yksi haava vuotaa verta. Lisäksi hänen vanha urheiluvammansa polvessa vihoittelee, ja hän joutuu ottamaan illalla kipulääkettä jotta saa nukutuksi. Näistä vaikeuksista huolimatta hän urheasti jatkaa matkaa, eikä valita (minä kyllä valittaisin:). Kipulääkettä on enää jäljellä yhdeksi yöksi. Suunnitelman mukaan meillä on vielä kaksi yötä jäljellä: yksi reitin varrella ja yksi päätepisteessä. Olin nimittäin suunnitellut, että lähdemme Kivilahdesta bussilla maanantaiaamuna 7:50 lähtevällä bussilla. Netissä ei kuitenkaan ollut mitään merkittyä bussipysäkkipaikkaa, joten päätämme soittaa liikennöitsijälle. Käy ilmi, että Kivilahdesta pääsee kirkonkylälle myös sunnuntaisin – bussi lähtee noin klo 17:20. Melkein hurraamme. Tähän bussiin tähtäämme. Yksi yö jäljellä!

Lähdemme liikkeellä vasta klo 17 jälkeen. Aurinko porottaa edelleen korkealta. On sääli jättää ihana Majaniemi taakseen. Mutta onneksi tänne pääsee vielä uudestaan!

Nyt olemme Patvinpolku-vaellusreitillä, emme enää Susitaipaleella. Todellisuudessa tämä osuus kuuluu kansallispuiston ylläpitämään Patvinkierto-rengasreittiin. Varsinainen Patvinpolku alkaa vasta kun puiston alue päättyy. Maasto on tasaista ja helpohkoa kulkea, paikat erittäin hyvin hoidettuja. Kyllä huomaa, että ollaan Metsähallituksen mailla. Mutta toisaalta, kai valtiolla on ja pitääkin olla enemmän resursseja kuin köyhillä kunnilla retkeilyreitistöjensä ylläpitoon.

Patvinsuon kansallispuisto on kyllä ihana. On mahtavaa olla oikeassa metsässä eikä puupellolla, talous”metsässä”. Täällä huomio kiinnittyy valtavien muurahaispesien suureen määrään. Kyllä on eri lailla tuokin yksityiskohta – eihän ”normaalissa” metsässä mitään isoja muurahaispesiä edes ehdi syntymään.

Näemme matkallamme vain yhden pariskunnan – päiväretkeläisiä reppu selässä. Nainen laulaa ennen kuin huomaa meidät. Molemmat ovat sitten aivan noloina, kun jäävät kiinni siitä, että rouva laulaa kuljeskellessaan. Vaikka, hyvänen aika, metsälaulaminenhan on ikiaikainen suomalainen perinne!

6,5 kilometrin jälkeen pidämme tauon Pirskalammen nuotiopaikalla lukeaksemme sen vieraskirjaa. Sitten alkaa Patvinpolku eli me poistumme kansallispuiston alueelta. Melko välittömästi huomaamme, että tätä polkua ei taideta enää kovin aktiivisesti huoltaa. Puihin tehdyt reittimerkinnät ovat ihan kuluneita, ja metsää (oletettavasti aikanaan ojitettua suota) ennallistettiin, myös reitin päältä. Näistä syistä polku oli vaikeakulkuinen, ja mietimme, että kauankohan tästä reitistä enää tiedotetaan retkeilijöille. Sinänsä tietysti ennallistaminen on hyvä juttu, mutta sääli jos polku katoaa maastosta. Kivilahden kautta ajaa nimittäin Patvinsuon lähin linja-autolinja, ja Patvinpolku taas kulkee kyseiselle kylälle.

Olimme päättäneet yöpyä Kurkisuolla, vaikka se oli kartassa merkitty veneidenlasku- eikä leiriytymispaikaksi. Se on ainoa kohta, jossa Patvinpolku sivuuttaa Koitereen ja siksi se (kartalla) vaikutti parhaalta paikalta yöpyä niin maiseman, uimisen kuin juomaveden kannalta. Mutta vähänpä me tässä vaiheessa tiesimme.

Kaikki merkit siitä, että tänne ei todellakaan kannata telttaansa pystyttää, olivat aivan päivänselviä jo kun kävelimme ensimmäisiä askeleita alueelle – me vain emme osanneet niitä tulkita. Ensiksikin, paikka oli täynnä asuntoautoja ja –vaunuja. Paikan yleisilme oli rupinen. Ensimmäinen henkilö, jonka tapasimme, oli ranta-asfaltilla yksinään, taitettavalla puutarhatuolilla istuskeleva herrashenkilö. Hän oli aivan päissään, iso Leijonaviinapullo työn alla. Siinä istui ja itikat imivät verta otsasta. Hän kommentoi jotain että ”aika paljon paarmoja”; tässä vaiheessa meidän olisi todellakin täytynyt ymmärtää, että ehkä Kurkisuo ei ole hyvä paikka asettua nukkumaan.

Koska kartan mukaan hyviä leiriytymispaikkoja ei lähikilometrien säteellä kuitenkaan ollut, emme edes miettineet muuta paikkaa kuin tätä. Etsimme mielestämme tyhjältä vaikuttavan spotin kaukaisimmasta niemestä, ja pistimme teltan pystyyn sinne. Niemellä oli tosin auto ja asuntoauto, muttei ihmisiä. Uimme vähän – ranta oli huono ja mutainen, ei uimista varten, rantakivikoissa vessapaperin jämiä. No, eihän täällä tarvitsisi kuin nukkua yö ja jatkaa matkaa. Kuuntelemme ennen uinahtamista äskeisen herran ja hänen rouvansa huutamista. Tosiaankin, kiva paikka. Onkohan kaikki kalamiesten haltuunottamat alueet tällaisia? Ei uskoisi, että ihanalle Majaniemelle on linnuntietä vain muutaman kilometrin matka. Aivan eri maailma.

Tietämättömyyteen perustuva hyvä unemme jatkuu vain kello 1:20 asti. Silloin ”tyhjän” auton ja asuntoauton käyttäjät palaavat kalasta. Herään jo, kun he lontustavat telttamme ohi, vaivautumatta esimerkiksi hiljentämään ääntään. Sitten he menevät autoilleen ja laittavat stereot huutamaan. Täysillä. Siihen kellonaikaan. Ja vielä erittäin huonoa, surkeaa junttidiskoa. Ei voi olla totta! Ei voi!

Minulta palaa päreet. Menen keskustelemaan näiden herrasmiesten kanssa. He ovat juuri kasaamassa kaljakeissejään surkeille halpispuutarhatuoleilleen – bileet pystyyn! Esitän, että he laittavat musan pois päältä, mutta heidän vasta-argumenttinsa on, että ”Me oltiin täällä ensin”. Ilmeisesti raivostuneen naisen vaateisiin suostuminen olisi käynyt heidän kunniantunnolleen – en tiedä, olihan se typerää minulta edes mennä keskustelemaan moisten ali-ihmisten kanssa. Herrat eivät selvästi voi perääntyä, sillä vaikka he laittavat musiikin ensiksi pois, pian palattuani telttaan disko on taas täysillä päällä. Ongelma oli siinä, kuten Kari totesi, että me pystytimme teltan keskelle baaria. Ja toisaalta, hän jatkoi, ellei ihmisellä ole tapoja, niin niitä ei sitten ole. Koska mitään mahdollisuutta hiljentää kavereiden dokailumusiikkia ei ole (paitsi ampuminen – ymmärrän kyllä, miksi joissain maissa, joista puuttuu infrastruktuuri, naapureiden erimielisyydet voivat kärjistyä väkivaltaisuuksiksi), ja riski saada turpaansa vaikuttaa olevan olemassa, on vain pakko kärsiä.

Mutta – ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin. Junttimusiikin lisäksi äänimaisemasta löytyi toinenkin, lohdullinen elementti. Telttamme päällä olevaan mäntyyn lensi käki, joka kukkui ja käkisi kauempana oleville linnuille. Jotka vastasivat sille takaisin. Kuulin käen käkisevän ensimmäistä kertaa elämässäni. Ovela ääni. Keskityin linnunlauluun ja ajattelin, että jaksan vielä tämän yön, jaksan nämä idiootit kun en muutakaan voi.

torstai 23. heinäkuuta 2009

SUSITAIVAL-PATVINPOLKU -VAELLUS 20.-28.6.09. SEITSEMÄS PÄIVÄ

SAARIKOSKI - MAJANIEMI

pe 26.6.2009

Matka: 16,5 km

Vaellusaika: 4 h 40 min

Taukoja: 2

Kalorit: arvio 1000 (mittari rikki)

Sää: Hellelukemissa

Vaeltajat: Johanna ja Kari Hammarberg

Tänään lähdemme matkaan jo aamutoimien jälkeen, yhdentoista maissa. Vaikka ajankohta on vuorokauden huonoin niin lämpötilan kuin uv-säteilyn suhteen, Saarikosken hirviöhyönteiset tekivät lähtöpäätöksen helpoksi. Eilisen hesarin arvion mukaan nyt on + 24°, joten helleraja on rikki. Minäkin laitan päälleni pelkän uimapuvun housujen lisäksi, vaikka se ei säteilyn ja hyönteisten kannalta oli järin järkevää. On liian kuuma vaeltaa t-paidassa. Nyt kumppareiden – noiden erinomaisten vaellusjalkineiden – huono puoli tulee esiin: helteellä ne eivät ainakaan jalkaa vilvoita. Aviomies pitää vielä villasukkia hiertymiensä takia. Huh huh.

Juttelemme aamulla vielä laavussa yöpyneen kaverin kanssa. Patjaviritys oli kuulemma pitänyt itikoiden määrän sisällä kohtuullisena. Hän ei kuitenkaan ole muuttanut mieltään yön aikana ja aikoo tänään vaeltaa vain Patvinsuolle, josta hänet tullaan hakemaan pois. Lahjoitamme hänelle Naarvasta saamamme aarteen, eilisen hesarin, jota hän jää selaamaan kun lähdemme matkaan.

Polulla vannotan itseäni, että minun pitää konkreettisesti muistaa tältä reissulta nämä paarmat. Jos unohdan eli aika kultaa muistot, kuten yleensä vaeltamisen jälkeen käy, on mahdollista että taas löydämme itsemme tallustamassa jossain suoalueella keskikesällä. Tähän aikaan kannattaisi varmaan vaikka meloa- se voisi olla sekä kivaa että virkistävää tässä kuumuudessa. Mutta ei vaeltaa. Olenkohan jo vähän liiankin vakuuttunut? Ehkä kokemamme olosuhteet ovatkin poikkeus?

Alun 4 kilometriä reitti seurailee Lutinjokea. Joki on hieno, paljon leveämpi kuin mitä kartan perusteella odotti. Ja se kulkee ylväänä uomassaan. Tunnetuista syistä emme kuitenkaan pääse nauttimaan sen hienoudesta juuri satunnaisia vilkaisuja enempää. Tietenkin haluaisi mennä uimaan, mutta eihän täällä voi. Pidämme kuitenkin yhden istuskelutauon niillä main, kun reitti erkanee polusta. Kartan perusteella vesistöjä eli miellyttävähköjä taukopaikkoja ei ennen Suomujokea ole, ja me yritämme nauttia joen teoreettisesta viileydestä niin kauan kuin se on mahdollista.

Minulle ei enää ruoka maita. Se ei ole hyvä – se voi olla signaali alkavasta uupumisesta. Siksi pakotan itseni syömään iltaisin kunnolla. Päivällä on niin kuuma, ettei mikään lämmitetty ruoka - vaikkapa vain Kuppikuuma – mene alas. Toisaalta ei tee yhtään mieli kuivahedelmiäkään, vaikka usein vaelluksella ne ovat toimineet hyvin. Ei oikein tee mieli mitään, paitsi korkeintaan näkkäriä, varmaankin suolan takia. Onneksi älysimme ostaa erilaisia paketteja. Olisi yli viikon vaelluksen aikana yksi ja sama koulunäkkäri voinut ruveta tökkimään... On selvää, että kannamme ainakin kolmasosan sapuskoistamme takaisin kotiin. No, ei naurata kantaa turhaa painoa, mutta parempi tietysti liikaa ruokaa kuin liian vähän. Nyt kun olisi joku nälkäinen vaeltaja tässä, voisi tehdä lahjoituksen.

Jälleen päivämatka tuntui kertakaikkisen loputtomalta. Toisaalta, tänään on kyllä ihan faktuaalisestikin matkamme pisin osuus. Mutta tunne ei tietenkään liittynyt reitin todelliseen fyysiseen pituuteen, vaan yleiseen fiilikseen. Lutinjoki-Suomujärvi –taipaleen välille osui myös yksi koko vaellusreitin ikävämmiksikokemistamme osuuksista. Se oli loputon, epämääräinen, äskettäin harvennettu, soistunut metsä. Polun molemmin puolin kasvoi tiheää varvikkoa. Sitä joutui koko ajan huitomaan kasvoilta pois, samalla kun toisella kädellä yritti liiskata paarmoja. Hakkuiden takia puiden suomaa suojaa ei ollut, joten pilvettömältä taivaalta porottanut aurinko niinsanotusti tykitti suoraan. Ja hyönteisten määrä taisi lähennellä euroopanennätyslukemia.

Mutta, jälleen, vaeltajien luoja on olemassa, ja tämäkin piina päättyi aikanaan. Iltapäiväsellä saavumme Patvinsuon kansallispuiston alueelle. Eron maisemassa huomaa selkeästi ja heti. Voi Suomea, kun oikeaa metsää ei täällä juuri näe, paitsi luonnonsuojelualueilla. Se, minkä yleisesti luullaan olevan metsää, onkin todellisuudessa puupeltoa. Kuka ja mikä palauttaisi metsät metsiksi? Eihän tuota äskeistä raiskattua varvikkoa ja tätä voi mitenkään edes verrata.

Pistämme teltan pystyyn Suomujoelle. Tarkoituksenamme on uida ja viettää siestaa kuuman ajan yli. Onpa tosiaankin helteistä! Yöpymispaikkaamme Koitereen rannalle on vielä 3,5 kilometriä jäljellä. Uimisen kanssa käy jälleen huonosti, koska joki on onnettoman matala. Kiva luonnonhiekkapohja siinä kuitenkin on. Jonkinlaisen peseytymisen jälkeen linnoittaudumme hyönteisiltä telttaan. Siestanvietto muuttuu päiväuniksi, joita onkin kiva vedellä, kun päivämatkan pisin osuus on takana ja teltassa lempeän lämmintä.

Minun edelleen nukkuessani Kari tapaa laavulla ihmisiä: ensiksi about 35-vuotiaan urheilullisen pariskunnan, jotka tulevat paikalle Suomujokea pitkin kävellen. He ovat jokivaelluksella! Sellainenkin retkeilymuoto on siis olemassa. Heillä on kuulemma päällään asianmukaiset varusteet ja rekvisiitat, mm. sukelluskengät ja urheiluhuivit. Pariskunta on myös erittäin timmissä kunnossa. Ärsyttävää. Joka tapauksessa, he olivat kahlanneet jokea pitkin useamman tunnin ajan. Se ei kuulemma kummemmin syvene missään vaiheessa, ja hiekkapohja on miellyttävä kulkea. Varmaankin tuollainen olisi hauskaa näin kuumana päivänä. Toiseksi Kari tapaa vielä uudestaan sen nuoren kaverin, joka yöpyi Saarikoskella. Hän on edelleenkin menossa Suomujärven luontotalon kautta kotiin.

Seitsemän maissa ilma alkaa aavistuksen verran viiletä. Me pakkaamme teltan ja reippautta puhkuen suuntaamme päivän viimeiselle taipaleelle. Oikeastaan tuollainen siesta on kyllä ihan hyvä, taas jaksaa. Minua lopputaipaleella kannattelee henkisesti myös tieto siitä, että pian näen Koitereen. Vaikka olenkin ollut paljon Ilomantsissa, en vielä koskaan ole nähnyt kyseistä kuuluisaa järveä – paitsi Rauta-aika –tv-sarjassa ja YLEN www-sivujen ohjelma-arkistossa. Vanhoissa dokkaripätkissä hehkutetaan järveä; ”Satasaarinen Koitere” tai ”Koitereessa riittää saari jokaiselle kesäpäivälle.” Olen myös kuullut, että nimenomaan näiltä rannoilta löytyy kunnan varsinainen kesämökkitihentymä. Joten järven on nyt sitten kai oltava hieno!

Kipitämme suhteellisen vauhdikkaasti loppumatkan suotaipaleiden yli. Näemme joutsenpariskunnan. On seesteistä ja hiljaista.

Suomaisen maaston loputtua seuraa pieni kangasmetsä-tyyppinen kaistale, sitten: ranta. Pakko myöntää, että järvi aukeaa tosi komeasti. Majaniemestä ei tosin näe kovin pitkälle, sillä lyhyehkön venematkan päässä on saari, Rännänsaari, joka blokkaa näkymän selälle. Pirun hienot, erämaisen oloiset maisemat. Pian kuitenkin huomaamme, että rannan puut ovat kaatuneet hassusti vinksin vonksin kohti vettä – penger näyttää pettäneen alta. Leiripaikan infotauluilta voimme lukea, että näin tosiaan on käynyt. Satasaarinen, legendaarinen Koitere toimii tänä päivänä myös Pamilon voimalaitoksen säännöstelyaltaana. Veden korkeuden vaihtelujen seurauksena ranta romahtaa. Hurjaa. Ja ensin kun näytti, että tämä on koskematon tämä maisema – ei sinne päinkään!

Pääsemme vihdoin uimaan – edellinen kunnon uintikertahan oli Särkkäjärvellä. Mikä autuus. Hyvä, hiekkapohjainen, joskin pitkään matala ranta. Paarmoja ja hyttysiä on, mutta kaikkea hyväähän ei voi kerralla saada. Laitamme teltan pystyyn, pesemme pyykkejä, alamme keitellä iltaruoaksi risottoa. Tällöin paikalle ilmestyy inkkarikanootilla vanhempi herrasmies. Vedestä noustessaan hänen silmänsä näyttivät tosi sinisiltä. Aivan kuin aurinko olisi heijastanut niihin liian pitkään, väri oli samaan aikaan sekä kulunut että silmiinpistävän kirkas. En tiedä, onko tällainen ilmiö fyysisesti mahdollista...

Syömme nuotiolla melojaherran kanssa samaan aikaan. Hän on oikein mukava. Hän on eläkkeellä ja harrastaa melomista, tänään oli tullut koko Suomujoen. Siihen oli mennyt koko päivä. Hän manaili Metsähallitusta, oli sitä mieltä, että Suomusta saisi erittäin hienon melontareitin, mikäli jokeen kaatuneet puunrungot poistettaisiin. Ehkä valtio ei sitten halua tehdä joesta yleistä melontakohdetta...? Matkantekoon oli kuitenkin mennyt ylettömästi aikaa juuri joessa makaavan hervottoman runkomäärän takia.

Keskustelemme hiukan myös maisemista. Hän sanoo, että kyllähän tuo Koitere on hieno ja näin, mutta kun hän itse asuu Puruveden rannalla (Suomen puhtain järvi, meille muistutetaan), niin eihän mikään tällainen suojärvi näytä miltään sen rinnalla. - Minusta tämä on kauhean mielenkiintoinen aspekti maisemakokemuksessa, olen puhunut siitä aikaisemminkin eri ihmisten kanssa. Vaikuttaisi siltä, että kullakin meistä on oma maisemansa, johon kaikki uudet maisemat aina vertautuvat Puruveden herran kuvailemalla tavalla: Onhan tämä hieno, mutta ei kuitenkaan niin hieno kuin X. Usein ykköshieno maisematyyppi on tai muistuttaa lapsuudenmaisema(a).

Käy myös ilmi, että melojaherralla on diabetes. Kohtauksen riski on hänen mukaansa olemassa, koska sinä päivänä tuli fyysistä rasitusta vähän liikaa. Jollain melontareissulla oli kuulemma samasta syystä hengenlähtö ollut lähellä. Lupaamme tulla aamulla herättelemään, mikäli hänen teltastaan ei kuulu elonmerkkiä.

Tämä päivä on saanut meidät vakavasti pohtimaan eri kesäretkeilyvaihtoehtoa kuin tämä metsässä kävely kivenmurikka selässä. Todellakin, olisihan se nyt paljon järkevämpää kulkea kuumalla ilmalla vesitse kuin maitse. Viimeisen silauksen kantaan antavat melojaherran eväät. Hän grillaa makkaraa (ok, makkara ei ole suurta gourmeeta, mutta kuvittele miltä se tuoksuu, kun olet viikon syönyt kuppikuumaa ja näkkäriä), ottaa palanpainikkeeksi viiniä (pahvitonkka! kuvittele, mitä se painaa) ja jälkkäriksi munkkeja. Munkkeja!

Voi, mikä autuus olisikaan nyt syödä jotain oikeasti herkullista, eikä esimerkiksi litistyneitä luumuja – joita meiltä löytyy, ne kun ovat kevyitä kantaa ja terveellisiä. Kyllä tässä taitaa nyt syntyä kaksi uutta melomisharrastajaa – ihan vaikka jo sapuskojenkin takia. Yöllä teltassa sovimme, että kun pääsemme pois täältä, ajamme suoraan syömään johonkin hyvään ravintolaan.

tiistai 21. heinäkuuta 2009

SUSITAIVAL-PATVINPOLKU -VAELLUS 20.-28.6.09. KUUDES PÄIVÄ

NAARVA - SAARIKOSKI

to 25.6.2009

Matka: 12 km

Vaellusaika: 3 h 40 min

Taukoja: 0

Kalorit: arvio 700 (mittari menee rikki)

Sää: Kuumaa

Vaeltajat: Johanna ja Kari Hammarberg

Tänään päätämme lähteä matkaan vasta oikeasti alkuillasta, sillä on todella helteistä. Alkupäivästä pesemme saunan pihalla pyykkiä ja juttelemme samalla toisen asiakkaan eli vihtiläisen herran kanssa. Hän on vaimoineen jo ties monennetta kesää Onnin hoiteissa. He viettävät täällä myös joulut, sillä ”Narvassa on siihen aikaan takuuvarmasti lunta”. He olivat alunperin löytäneet paikan aivan sattumalta: ajaneet autolla ohi kymmenen vuotta sitten, kun juuri sitä mökkiä, jossa he nyt lomailevat, pystytettiin. Mökki on alunperin savottamökki ja muuten kuulemma hieno, paitsi että ”Onni olisi voinut jättää sen remontin tekemättä, siinä oli nimittäin alkuperäiset hirret näkyvillä”. Näkemättäkin aavistamme, mihin hän viittaa.

Juttelemme aikamme kaikenlaisia: että Ilomantsissa olisi äijien puheiden mukaan järvet täynnä kalaa kun ei ole enää kalastajia; että Naarvassa olisi myynnissä 1980-luvulla rakennetussa (!!!!!!!!!!!!!!!!!!!) rivitaloyhtiössä kolmio 16 000 eurolla; että Onnin poika tosiaan on Juha ja että hän työskentelee taksikuskina (lienee ainoita mahdollisia ammatteja kylällä) ja asuu kotitilallaan – Onnin ja tämän vaimon onneksi; että 10 vuotta sitten kylällä oli vielä kauppa ja Osuuspankki (!!!!!!!!!!!!!!!!!!!) - tämä on kyllä aivan posketonta, sillä tänä päivänä kylä on todella melko autio - ja että ”Pohjois-Karjalassa on kiva kun kaupassakin ihmiset osaavat jutella asiakkaalle: eihän se mitään maksa, että on ystävällinen.”

Eihän se tosiaankaan mitään maksa, se small talk. Meilläkin on paljon kivempaa, kun on tämän Vihdin mies jonka kanssa turista. He lahjoittavat meille huomaavaisesti vielä sen päivän hesarin. Jonka luemmekin erittäin tarkkaan.

Päätämme myös, että tänään on se päivä, jolloin syömme klassista vaellusherkkua eli lettuja ja hilloa. Hillo on säilynyt syötävässä kunnossa tänne asti. Mutta. On niin kuuma, että letut eivät oikein toimi – kyllähän ne tosin nopeasti suihin katoavat, mutta ilmankin olisi hyvin pärjännyt. Eikä valmispussiletuista oikein koskaan tule tilanteen vaatimia eli superhyviä. Suutuntuma on jotenkin jauhoinen tai tahmainen. Päätämme, että seuraavan vaelluksen herkku tulee olemaan jotain muuta kuin tämä.

Iltapäivällä pihalle ilmestyy parikymppinen mies, joka on tulossa Jorhosta ja aikoo jatkaa vielä Saarikoskeen asti. Eikä tämäkään kaveri kyllä miltään urheilijalta näyttänyt, ihan tavalliselta tyypiltä kuten mekin – ja piru vie, sekin vetää tuplana näitä meidän päivämatkoja. Olemmeko me tosiaankin näin lössöjä? No, kaveri lähtee rinnettä alas ja sovimme tapaavamme illalla Saarikoskella.

Käymme maksamassa yöpymisemme Onnilla tien toisella puolella. Hän kirjoittaa meille kuitin kauniilla, vanhanaikaisella käsialalla. Asuintalonkin teemana on remontti, sillä sinne on rakenteilla kuisti. Kysyn, että näköalojenko takia (jotka ovat aivan satumaiset), mutta ei, vaan käytännöllisistä syistä: Ilman suojaa talon ulko-ovi kinnaa, koska ”seinään sataa aina”. Onni näyttää meille, että eihän se ovi kiinni mene vaikka kuinka vetää. Jep.

Kyselen Onnilta pitempiaikaisten majoittumisten hintaa ja sitä, että onko syksyllä tilaa. Onni tuntuu ilahtuneelta, kun yösija kelpasi vieraille. Syksyllä on kuulemma melko paljon ”metättäjiä”, mutta ”tervetulloo, tervetulloo”. Kyselemme Onnilta myös kylällä sijaitsevasta, museoidusta asesepän pajasta. Hän tarjoutuu soittamaan puolestamme naapurissa asuvalle Reinolle, joka vastaa pajan esittelystä. Esittelyhommat sopivat hänelle, joten päätämme viettää iltapäivän paikallishistorian merkeissä.

Reino esittelee meille pajaa jokseenkin rutinoituneesti. Se on alunperin säästynyt Naarvan entisaikaisen kansakoulunopettajan innostuksen tuloksena – ”ennenhän näitä oli joka kylässä”. Viimeinen ja/tai kuuluisin seppä oli Reinon isoisä, tai mummon isä, olen unohtanut. Vielä Reinon isäkin oli aikanaan käyttänyt pajan vehkeitä ja väittämä on, että ne olisivat edelleenkin käyttökunnossa. Pajassa on myös vanhoja pyssyjä jne pikkupoikia innostavaa tavaraa. Lähtiessämme kysyn Reinolta, onko museossa paljon kävijöitä. No, me olimme kuluvan kesän ensimmäiset; edellisenä vuonna oli käynyt kaksi paria. Tänä kesänä saattaa kuitenkin yleisömäärä paukahtaa. Kun astumme pajasta pihalle vihtiläispariskunta pyyhältää mäkeä alas samoissa aikeissa. Joten tänä vuonna jo kesäkuussa neljä kävijää!

Kävelemme vielä katsomaan kylässä sijaitsevaa rajaseutukirkkoa (”Avoinna sopimuksesta” - havahduttava virke kirkon ovessa). Kirkko on rakennettu sodan jälkeen, kuten iso osa kylän rakennuksista. Silloin kirkko ja palvelut ja uudet talot tulivat tarpeeseen, väkeä riitti. Ja nyt kylä on tyhjää täynnä tai ainakin puolillaan. Muutoksen nopeus ja skaala tuntuvat massiivisilta. Ja epäoikeudenmukaisilta.

Kun kello 16:30 kävelemme rinkat selässä pihalle valmiina matkaan, huomaamme että sisäinen kellomme jätättää. Saksalaiset ovat jo pystyttämässä telttaansa pihalle! Tällä kertaa emme jää juttelemaan, vaan morjestamme iloisesti vahdinvaihdon merkiksi. Näpsimme pihalla pari naamakuvaa maisemilla ja lähdemme kipittämään rinnettä alas.

Heti vaaran alapuolella saan taas pienen raivarin. Ilmeisesti edellisen päivän hirmumyrsky oli kuitenkin jäänyt kaivelemaan, ja riita on nopeasti valmis. Tortellinien sijasta tänään lentää rinkka. Yksi juomapullo menee ruttuun, muttei hajoa. Tämä on luojan lykky, sillä emme ehkä olisi pystyneet jatkamaan siinä kuumuudessa vain yhdellä pullolla. Vihdoin ymmärrän, mitä eräs tuttavamme sanoi, kun kuuli meidän lähtevän 120 kilometrin vaellukselle: siinä on teille parisuhdekurssia. Pitikö tämäkin oppi tulla tänne asti saamaan!

Loppujen lopuksi jälleen jatkamme matkaa yhdessä emmekä tänäänkään soita takseja. Jospa loppumatkasta selviäisi huutamatta?

Reitti on melko helppokulkuinen, se kulkee suureksi osaksi teitä ja suoria polkuja pitkin. Se ei kuitenkaan ole maisemallisesti mitenkään innoittava, ja hyönteismäärät ovat voimakkaassa kasvussa. Lähestymme Patvinsuota ja muita suuria suoalueita, ja hyttyset sekä paarmat lisääntyvät hetki hetkeltä. Ne myös tuntuvat tulevan koko ajan agressiivisemmiksi. Sanalla sanoen, ne ovat sietämättömiä, emmekä voi pysähtyä pitämään taukoja niiden takia. Varsinkaan hyönteisverkoton Kari ei kestä pysähtyä. Mutta ei minunkaan todellakaan tee yhtään mieli. On myös hyvin kuuma ja aurinko paistaa mojovasti silmään. Ensimmäisen päivän tapaan tänään reitti tuntuu loputtomalta, odotan koko ajan että Lutinjoen ylittävä lautta lähellä yösijaa tulisi näköpiiriin. Lopulta se tuleekin. Hyönteisiä on kuitenkin niin paljon, että uimista/peseytymistä ei voi edes harkita.

Matkalla lähellä jokea näemme elämämme ensimmäisen karhun jätöksen. Vau. Olemme erämaassa!

Saarikosken yöpymispaikka on – no, miten tämän nyt ilmaisisi – epämiellyttävä. Se näyttää olevan kalamiesten käytössä, ja ikävä kyllä tämäkin paikka on heidän jäljiltään tyypillisesti kuluneessa kunnossa. Laavu on koirankoppimallia, emmekä ole lainkaan harmissamme, että se on jo sen päivällä näkemämme nuoren miehen valtaama. Laavun aukko on peitetty vanhoilla patjoilla. Muutenhan siellä ei voisi olla, ei hetkeäkään, ei tässä infernaalisessa hyönteismeressä. Emme tosiaan voi peseytyä, emme ottaa paitaa pois päältä edes siksi hetkeksi, että pesisi kainalot. Hätäratkaisuna kastelemme pyyhkeemme ja pyyhimme niillä sitten nahkojamme teltassa. Myös syömisen ja hampaiden pesun hoidamme teltassa. Ulkona ei tee mieli oleilla ellei ole pakko.

Ruoan kuitenkin laitan rannassa trangialla sillä aikaa, kun Kari pystyttää teltan. Vaellustoverimme tulee juttelemaan. Hän on aivan eri mies kuin Naarvassa. Reippaus on poissa: ”Missään ei ole ikinä ollut niin paljon itikoita kuin viimeisen kolmen kilometrin matkalla.” Hän on hukannut makuualustansa (jonka näimme polun varrella, mutta jonka jätimme paikoilleen. Hitsi, olisi pitänyt ottaa se mukaan...). Lisäksi hän oli hajoittanut kenkänsä (vaelluskengät!). Lopputulema: hän lopettaa vaelluksen seuraavaan päivään eli lähtee kotiin. Hän toteaa myös, että näin jälkeenpäin ajatellen olisi ollut fiksua jäädä yöksi Naarvaan. Kuullessani tämän olen iloinen siitä, että olemme osanneet jaksottaa vaelluksen oikein suhteessa omiin voimiimme – vaikka tietenkin olen pahoillani kotiinlähtevän kaverin puolesta. Hän tuntuu tosiaan pettyneeltä, väsyneeltä ja vihaiseltakin. Oletettavasti yö Saarikosken patjoilla tilkityssä koirankoppilaavussa ei muuttaisi päivän saldoa plussan puolelle.

Yön Saarikoskella vietämme siis telttaamme linnoittautuneina. Mutta onnellisina. Myös siitä, että vaelluksemme loppu alkaa häämöttää.

SUSITAIVAL-PATVINPOLKU -VAELLUS 20.-28.6.09. VIIDES PÄIVÄ

JORHO - NAARVA

ke 24.6.2009

Matka: 12 km

Vaellusaika: arvio 4 h (sykemittari reistailee)

Taukoja: 2

Kalorit: arvio 800 (sykemittari reistailee)

Sää: Kuumaa

Vaeltajat: Johanna ja Kari Hammarberg

Aamulla heräämme hiostavaan kuumuuteen. Telttamme muodostuu kahdesta kupoliosasta, ja väli on jo aamusta täynnä paarmoja. Jaa-a, ihan keskipäivällä ei tänäänkään kannattane metsään lähteä. Kotona kissavahtina oleva teini-ikäinen tyttäremme kertoo puhelimitse, että loppuviikoksi on luvattu kovia helteitä.

Uin, pesen pyykkiä ja kuivatan niitä tuvassa uunin päällä. Syömme lounasta. Hoidamme ja valokuvailemme haavojamme ja itikanpuremiamme: kyllä nyt on kaupunkilainen kovilla. Karilla on uudehkot saappaat jalassa, ja niiden yläreuna on hangannut hänen säärensä melkoisille haavaumille. Yksi haavoista märkii laastarin alla. Pahaksi onneksi olemme säästäneet grammoissa ensiapulaukun puolella, ja nyt jo yksittäispakatut (kevyet) desinfiointipyyhkeet ovat lopussa. Ensi kerralla täytyy ottaa koko pullo puhdistusainetta mukaan, vaikka se painaakin jonkin verran.

Emme oikein osaa päättää, tekeekö mieli ennemmin jatkaa matkaa vaiko viettää välipäivää. Yht’äkkiä seesteiseen päiväohjelmaamme tulee kuitenkin yllättävä käänne, kun saamme (no, ehkä tässä pitäisi kirjoittaa että ”saan”) riidan aikaiseksi eräästä aivan mitättömästä asiasta. Huudan niin että tupa raikuu, ja herra lennättää lounastortellineja lattialle. (Tässä vaiheessa ajattelen: ”Hienoa, nyt ne saksalaiset varmasti ilmestyvät ovesta sisään”). Molempien rauhoittumisprosessi kestää normaalia pidempään. Minäkin mietin oikein tosissani taksin tilaamista. Kokoamme kuitenkin itsemme ja päätämme jatkaa vaellusta a) yhdessä b) sinä samana päivänä välipäivän pitämisen sijasta. Vieraskirjaan kirjoitamme siististi, että olimme yöpyneet Jorhossa, emmekä sanaakaan näistä kuohuttavista tapahtumista. Oletan, että kovin moni muukaan autiotupaperheriita ei ole vieraskirjoihin päätynyt. Vaikka ne ne vasta olisivatkin kiinnostavia anekdootteja luettavaksi!

Täyttäessämme vesipulloja jo rinkat selässä saksalaiset ystävämme ilmestyvät pihalle! Tämähän on täsmällinen rytmi - he tulevat, me lähdemme. Vaihdamme muutaman sanan Harkkojärven mahtavuudesta uimapaikkana ja säästä ennen kuin minä ja Kari lähdemme taipaleelle. Kello on jo reippaasti yli 16, ja on erittäin kuuma. Itikat, tappajapaarmat ja mäkäräiset päättävät myös vaeltaa kohti Naarvaa.

Iso osa Jorho - Naarva –osuutta kulkee harjujen päällä. Niitä on helppo ja miellyttävä kulkea. Toisaalta myös tältä reitiltä löytyy aivan riittävästi ikäviä hakkuuaukeita. Kokonaisuudessaan osuus on kuitenkin viehättävä, ja kävellessä harjujen päällä on kiva fiilis siitä, että jalan alla on varmaankin tosi vanha kulkureitti. Tämän päivän taival ei tuntunut aivan ylivaimaisen raskaalta, nousuja ja laskuja oli ehkä vähemmän.

Herra X kirjoitti 1990-luvun alussa Jorhon vieraskirjaan, että ”varsinainen Susitaival loppuu noin 5 km ennen Naarvan kylää”. Hänen arvionsa on ilmeisen oikea, sillä niillä main harjumuodostelmat loppuvat. Tämän jälkeen osuus kulkee lähinnä teitä pitkin. Lopuksi reitti nousee Naarvan harjulle, joka sijaitsee 250 m merenpinnan yläpuolella. Nousu tapahtuu vanhaa kylätietä pitkin; tie sijaitsee suurinpiirtein autotien vastakkaisella puolella. Oli hienoa nousta vaaralle jalan ja vähän niin kuin takapihan kautta. Nousu ei ole liian paha ja maisemat ovat kauniita. Tosin polun varrella, ennen varsinaista kylää olevat muutamat talot ovat vähän apeassa kunnossa, pihat umpeen kasvaneita ja räystäät vinossa.

Olemme päättäneet viettää erilaisen yön ja varanneet puhelimitse yösijan kylän maatilamatkailusta. Paikka ei vaikuta kovin bisneshenkiseltä, yrittäjä esimerkiksi vastaa puhelimeen vain etunimellään ”Onni”, ja hintakin kahdelta yöpyjältä on vain 20 euroa/yö. Omistaja – joka kuulostaa puhelimessa melko iäkkäältä, sanoo, että majoitukseen kuuluu ”kaikki, mitä ihminen tarvitsee, on jääkaappi ja mikroaaltouuni”. Tämähän kuulostaa lupaavalta! Varsinainen myyntiartikkeli on kuitenkin majoitushintaan kuuluva sauna. Olemme ”pesseet” itseämme nyt riittävän monta päivää järvessä, sauna on huipuinta ikinä. Ja pyykinkin kanssa pitää taas lotrata: kiva pestä sukkia välilllä kuumassa vedessä.

Valtaessamme mietimme sitä, joskohan Onni hyödyntää yrityksensä loistavaa sijaintia reitin varrella siten, että hänellä olisi joitakin retkeilijöiden kaipaamia artikkeleita myynnissä. Me tarvitsisimme lisää pikakahvia ja desinfiontiainetta, pyykinpesuainekin on käymässä vähiin. Oletettavasti moni kulkija ostaisi mielellään vaikka jätskitötterön, monen ruokavarasto kaivannee täydennystä, ehkä joku tarvitsisi vessapaperia tai terveyssiteitä. Niin että Naarvan majoitusyrityksen kupeessa voisi olla tuhannen taalan paikka pienelle kioskille.

No niin. Mitenköhän tämän nyt sanoisi. Todellisuus on hyvin erilaista, kuin mitä me kuvittelimme sen olevan. Tai ehkä se oli juuri sellaista, kuin lähes autioituneessa kylässä lähellä itärajaa sen kuvittelisi olevan. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että täällä olisi huonompaa palvelua. Se on omanlaistaan, hyvinkin persoonallista ja mieleenjäävää. Eikä missään nimessä ainakaan mitään bisnesajattelun läpitunkemaa - mikä on nykypäivänä raikas tuulahdus (menneestä?).

Onni on varmaankin yli 80-vuotias, ystävällinen ja herttainen setä. Ilmeisesti hän hoitaa maatilamatkailuyritystä eläkepäiviensä ratoksi. Tapaamme hänet ensimmmäisen kerran, kun saavumme pihalle (reitti kulkee sen läpi) ja soitamme hänelle. Hän ilmestyy saunan ovesta vähän hämillään, housujaan jalkoihin kiskoen: olemme päässeet perille vähän aikaisemmin, kuin olimme arvioineet. Hän vie meidät majapaikkaamme, synnyinkotitaloonsa. Mikroaaltouunihan sieltä tosiaankin löytyy. Minulle jää epäselväksi, onko vesi kaivosta vaiko kunnan, mutta joka tapauksessa: vettä tulee kraanasta. 1900-luvun alkupuolella rakennettuun taloon on tehty aika persoonallinen remontti joskus 1950-luvulla. Eteinen on täynnä vanhaa kamaa ja kirjoja. Nopeasti käy ilmeiseksi, että mitään kioskityyppistä toimintaa ei tosiaankaan konseptiin kuulu – tosin meiltä kysytään, olisimmeko kiinnostuneita saunakaljoista. Se on kuitenkin artikkeli, jota emme sillä hetkellä kaipaa.

Olemme ainoat asiakkaat, joten meillä on koko iso talo käytössämme. Sauna ei ole mitenkään firman sauna eli vain asiakaskäytössä, vaan ihan Onnin perheen oma sauna. Tullessamme isäntä olikin juuri kylpemässä pihapiirin toisessa talossa majoittuvan asiakkaan kanssa. Onni itse asuu tien toisella puolella uudemmassa talossa, jonne hän huristaa autolla saatuaan meidät majoitettua.

Saunakokemus on mieleenpainuva. Löylyistä en enää muista mitään, remonttia en ehkä ihan lähivuosina unohda. Muistelemme lauteilla 1800-luvulla Karjalassa kulkeneiden kansanperinteenkerääjien pihapiirikuvauksia. Aika moni kerääjä kiinnitti huomiota rakennusten heikkoon kuntoon ja oli löytävinään tiettyä välinpitämättömyyttä rakennetun ympäristön viihtyisyyden suhteen. Tässä saunassa koemme olevamme todistamassa tämän pitkän perinteen jatkumoa. Sauna on myös aika likainen, mutta toisaalta: omistajathan ovat iäkästä väkeä.

Saunominen on kuitenkin tässä vaiheessa vaellusta tarpeen ja kivaa, vaikka paikka onkin (kuten äitini sanoisi) erikoinen. Iloitsemme myös siitä, että talon eteisestä löytyy vanhoja kirjoja – siis luettavaa (täällä ei ole vieraskirjaa, harmi). Kirjat on signeerannut Juha, ja monet moneen otteeseen. Käsialan ja valikoiman perusteella arvioimme, että kyseessä on Onnin pojan nuoruuden kirjavarasto. Mikä aarre! Minä ehdin lukemaan kokonaan yhden Christien dekkarin ja Kari englanninkielisen kirjan kapteeni Cookista. Tiesittekö, että Cook piti koko aikuisuutensa ajan päiväkirjaa, muttei kirjoittanut niihin sanaakaan henkilökohtaisesta elämästään?

perjantai 17. heinäkuuta 2009

SUSITAIVAL-PATVINPOLKU -VAELLUS 20.-28.6.09. NELJÄS PÄIVÄ

KAUNISJÄRVI – JORHO

ti 23.6.2009

Matka: 11 km

Vaellusaika: 4 h 30 min

Taukoja: 2

Kalorit: 1348

Sää: Kuumaa, epävakaista

Vaeltajat: Johanna ja Kari Hammarberg

Aamupäivällä Kaunisjärven vastarannalle saapuu perhe. Aikuiset tuovat lapset ja ajavat sitten autolla pois. Katselemme lasten telmimistä vedessä : pienenä sitä jaksaa uiskennella vaikka koko päivän. Näemme myös vastaavan tilanteen eläinmaailmassa: pienen kuikkapesueen ilman emoa. Kuikat uiskentelevat rannallemme turvallisentiiviissä rykelmässä ja ovat hirmu söpöjä.

Lähdemme matkaan jälleen klo 15 maissa. Pidempään ei jaksa vetää lonkkaa, vaikka kuuma päivä ei liiemmin ole ehtinyt viilentyä siihen mennessä. Juuri, kun olemme tekemässä lähtöä, alkaa rankkasade, joten joudumme odottamaan sen päättymistä ja kykkimään itikoiden syötävänä laavussa. Kun se lakkaa ja heitämme kassit selkään, metsästä tupsahtaa saksalaispariskunta. He ovat päässeet päivämatkansa päätepisteeseen juuri sillä hetkellä, kun me teemme lähtöä. Tervehdimme, mutta emme jää juttelemaan, koska mieli tekee tien päälle. Aavistelemme, että he ovat varmaan tehneet samoja päivämatkoja kuin me ja mietimme, tapaammeko heitä vielä uudestaan. He, kulkiessaan yhden päivän perässä, ikäänkuin työntävät meitä edellään.

Tässä vaiheessa alkaa olla ilmiselvää, että Ilomantsi on todella tyhjä kunta. Hienoja järviä ja kauniita seutuja on vaikka millä mitalla, mutta mökkejä ei juurikaan näy. Eteläsuomalaisen silmään seikka pistää, kun on tottunut siihen, että lähes kaikki rannat ovat kesämökkien täplittämiä. Täällä saisi olla omassa rauhassa. Ja kalaakin järvissä varmaan riittää, koska säännöllisiä pyytäjiä ei voi olla kovin paljoa. No, luonnon kannalta se ei liene huono asia, että ihmisiä ei ole, mutta kyllä se on aika apeaa, kun ajattelee, millaisen väestökadon kynsissä kunta on. Ilomantsissa mielestäni maaseudun syrjäytymisprosessi vaikuttaa olevan aika pitkällä: edelläkuvatulla tavalla jo silmämääräisestikin havaittavissa.

Niin. On se vähän apeaa.

Päivä on tukalan kuuma. Reitti kulkee osin hakkuaukeilla, ja paahde on kova. Paarmat ilmestyivät eilen, tänään ne ajavat meitä hulluteen. Onko mitään vastenmielisempää kuin jättikokoinen paarma? Hyvänen aika, en tiennyt että sellaisia elukoita Suomessa edes on! Ampiaisennäköisiä, valtavia paarmoja! Kärpäsennäköisiä, joilla on kuvottavat vihreät silmät. Totaalisen infernaalista. En koskaan, en koskaan enää retkeile Ilomantsissa tänä vuodenaikana. Kevät, syksy, talvi: kaikki ne käyvät erinomaisesti. Mutta kesä, ei.

Rinkka alkaa tänään tuntua jo siedettävän painoiselta. Se on positiivinen merkki.

Saavumme yöpymispaikalle eli Harkkojärven rannalla sijaitsevalle Jorhon autiotuvalle jälleen illansuussa. Moni Särkkäjärven autiotuvan vieraskirjaan kirjoittanut mainitsee, että Jorhon tupa on tosi kodikas ja hyvinpidetty. No, onhan se. Tuvan ja alueen kunnossapidosta vastaavat jo edellispaikasta tutut Brihat. Vieraskirjasta löytyy myös Tompan ja Kepan merkintä, he ovat viettäneet lounastaukoa siellä edellispäivänä. Höh. Aika paljon ovat meitä edellä... Kirjassa on paljon merkintöjä. Tämä on selkästi myös paikallisten päiväretkipaikka: moni isäntä on käynyt kalassa ja mummot puolukassa. Ja molemmat ryhmät paistamassa makkaraa.

Jorhon tuvassa on vieraskirjoja koko tuvan olemassaolojalta. Tupa on perustettu 1990-luvun alussa, laman aikaan. Hirveän mielenkiintoista lukea merkintöjä noin pitkältä ajalta. Suomalaisten kävijöiden (joka on tottakai selkein käyttäjäryhmä) lisäksi tuvalle alkaa ilmestyä myös saksalaisia vieraita jo 1990-luvun aikana. Jonkin verran, mutta hyvin vähän, on kävijöitä myös muista länsimaista, kuten Ranskasta tai Itävallasta. Kuvaavaa on, että venäläisiä kävijöitä – tai siis sellaisia, jotka ovat merkinneet puumerkkinsä kirjaan – löytyy koko ajanjaksolta vain yksi seurue. Ja sekin tältä kesältä. Päättelen tästä että suomalaista jokamiehenoikeutta ja autiotupajärjestelmää lienee markkinoitu/tiedotettu paremmin länteen kuin itään päin.

Tuvan pihalla on tietoiskutaulu, jossa kerrotaan suomeksi, englanniksi ja saksaksi susista. Taulun mukaan silläkin hetkellä kuin minä luin tekstiä, susi tarkkaili minua metsästä. Näinköhän on?

Autiotuvan tontti on aika iso ja sen pitkä hiekkaranta on aivan mieletön. Huippupaikka uida. Mielestäni koko järvimaisema on erittäin kaunis. Vastarannalla ei näy mökkejä... eikä ketään tule tuvallekaan, vaikka odotimme, että ehkä tänne nyt sitten voisi ilmestyä joku, kun kirjoissakin on niin paljon merkintöjä. Mutta ilmeisesti paikkakuntalaiset eivät pyöri metsässä tänä kirottuna hyönteisaikana. Ketään ei tule. Mietimme, että nyt kun alamme olla puolivälissä lyhyintä versiota matka-ajastamme, voisimme ihan hyvin viettää yhden kesälomapäivän tällä paikalla. Paikka on kiva ja sitä paitsi minun täytyy pestä pyykkiä (jota en iltasella viitsi enää tehdä). Jätämme päätöksen kuitenkin seuraavalle päivälle. Toisaalta ei sitä oikein jaksaisi kokonaista vuorokautta pelkästään oleillakaan – vaeltamaessa kävelemisen rytmi jää helposti päälle ja siihen tulee himo.

Tupa sijaitsee pienen kummun päällä ja rannalla on matala, koirankoppi-tyyppinen laavu. Jos tupa on viihtyisä, niin laavu on kaukana siitä. Se haiskahtaa homeelle ja sen ympäristö on jotenkin ikävän rupinen. Pystytämme siis telttamme ylös kummulle. Siellä nukumme jälleen kuin pienet murmelit – tänä yönä kenties susien valvomina.

torstai 16. heinäkuuta 2009

SUSITAIVAL-PATVINPOLKU -VAELLUS 20.-28.6.09. KOLMAS PÄIVÄ

SÄRKKÄJÄRVI - KAUNISJÄRVI

ma 22.6.2009

Matka: 11 km

Vaellusaika: 4 h 10 min

Taukoja: 1

Kalorit: 700-800 (sykemittari oikuttelee)

Sää: Kuumaa, epävakaista

Vaeltajat: Johanna ja Kari Hammarberg

Lähdemme matkaan vasta tarpeeksi teltassa köllittyämme ja mökkeilyä leikittyämme, klo 15 jälkeen. Kari nukkuu päiväunet, minä lueskelen vieraskirjaa. On retken ensimmäinen selkeästi kuuma päivä, joten sääkin puoltaa myöhäistä liikeellelähtöä. (Muut järkevät vaihtoehdot keskikesän helteessä vaeltamiselle ovat aikainen aamu tai yö, jos on valoisaa. Me valitsemme alkuillan.)

Vietettyämme Särkkäjärvellä aikaa melkein kellon ympäri eli palauduttuamme ilmeisen riittävästi vaeltaminenkin maistui paremmalta kuin kahtena aikaisempana päivänä. Jo nyt kuitenkin vaikuttaa vahvasti siltä, että olemme yliarvioineet ruokatarpeemme. Taitaa olla sapuskaa rinkassa vähän isommallekin porukalle kuin meille kahdelle... Ruokaa ei kuitenkaan oikein raaski jättää matkankaan varteen hiirien syötäväksi. Olimme matkaa suunnitellessamme kuvitelleet, että pitäisimme päivisin sen verran pitkät tauot, että söisimme joka päivä lounastyyppisesti (niin että päivässä ei olisi vain yksi ja siksi tosi iso ateria), mutta tämä oli selkeä virhearvio. Ensiksikin ilma on jo tänään niin kuuma, että päivällä lämmitetty ruoka ei oikein maita. Toisaalta tauoilla sitä mielellään vain istuu vähän aikaa ja järsii jotain suolaista kuten näkkäriä ennenkuin jatkaa matkaa. Eikä vietä kunnon siestaa sapuskanlaittamisineen ja –sulattelemisineen. Ja kolmanneksi, ainakin tällä reitillä tänä ajankohtana on niin paljon itikoita, että ei siellä metsässä kovin kauaa edes viitsi istuskella. Varsinkaan Kari, joka ei halunnut hyttysverkkoa, vaan suojautuu hyönteisiltä pelkän myrkyn voimin. Tämän reissun jälkeen meille tosin hankitaan se toinenkin verkko.

Vaellus sujuu kommelluksitta, kunnes alamme lähestyä Kelsimäjokea. Tänä kesänä on satanut poikkeuksellisen runsaasti, ja moni oja on tulvinut. Tämän huomaa selvästi Susitaipaleella. Useassa kohdassa kulkijat ovat asetelleet ojien tai purojen yli kaatuneita runkoja, joita pitkin ihmiset ovat sitten päässeet yli. Kari mulaa saappaansa ensimmäisellä tällaisella kunnolla tulvineella ojalla, kun vekslaamme runkoja uuteen uskoon. Reitin ylläpitämiseen ei liene niin paljon reseursseja, että aluetta tarkistettaisiin säännöllisesti tällaisten ylimenopaikkojen kuljettavuuden osalta. No, se kuuluu asiaan: emme nyt ole puistossa.

Vaellusmatkaoppaamme mukaan Kelsimäjoki on vuolas, mutta joen yli pääsee tukevaa siltaa pitkin. Niin toki pääsee, mutta tänä kesänä joki on kuitenkin tulvinut noin sata metriä sillan molemmin puolin. Vettä on puolisääreen. Jälleen saan olla suunnattoman kiitollinen siitä, että olen Kuvataiteen maisteri eli minulle on opetettu, että kumisaapas on paras jalkine Suomen metsään. Veden alla kulkevat pitkospuut, joita ei näy, mutta ne tuntuvat saappaan alla. Kuljemme siis kohti siltaa näkymättömiä pitkospuita pitkin saappaalla liuttamalla ja tunnustelemalla, että minne se vie. Puut ovat luonnollisesti tosi liukkaita eikä mistään saa tukea. Minä menen ensin. Kaikki menee aivan loistavasti ja ylistelemme kumisaappaita, kunnes astun laudalle joka onkin – piru vie – poikki. Se on menoa se. Kaadun puolikaaressa parikymmentä kiloa painoa selässä vettä kohti, naama edellä. Pakko myöntää, että saatoin myös kiljahtaa. Jotenkin refleksit kuitenkin toimivat, ja saan risukosta otteen, enkä kaadu kunnon mahalätsyä. Hienoa, toinen saapas aivan täynnä vettä ja toinenkin on saanut osansa! Ja kasvoilla kulkee pitkä punainen naarmu silmäkulmasta pitkälle kaulaan. No, vaatteet kuitenkin säilyivät kuivana... ja onhan se kivempi, että jos toinen mulaa, niin toinenkin.

Kelsimäjoen tulva-alueesta selviydyttyämme loppumatka taittuu rattoisasti. Saavumme illansuussa Kaunisjärven laavulle. Laavun ylläpidosta vastaa Ilomantsin Lions Club Brihat. Kunta lienee siis ns. ulkoistanut reitin kohteiden ylläpidon, kun edellistäkin ylläpiti paikallinen kylä. No, alue on oikein hyvässä kunnossa, vaikka tännekin pääsee autolla.

Kaunisjärven ympäristö on erämaahenkinen; maa hiukkapohjaista eikä kovin rehevää. Järvi on kirkasvetinen ja kylmä, ehkä lähdepohjainen. Kiva uimaranta. Uiminen on yksi retkeilyn parhaita puolia (ja miksei koko elämän)! Kun saa vihdoin ottaa selästä sen painavan ja hikisen möykyn ja pulahtaa viileään veteen. Mahtavaa.

On kiinnostavaa, että miten järvi on nimetty. Kaunistahan Kaunisjärvellä on, mutta niin on monessa muussakin paikassa. Ehkä tämä kauneus on jollakin tavalla tyypillisesti itäsuomalaista? Ja miehistä, laavulle on helpompi kuvitella vaikkapa hirviporukoita kuin lapsiperheitä peuhaamaan.

Illalla pesemme ensimmäistä kertaa pyykkiä. Pieni huoli siitä, kuivuvatko läpimärät kumpparimme ja pyykit seuraavaksi päiväksi. Tosin, jos ilma jatkuu helteisenä, jatkamme matkaa jälleen vasta iltapäivällä. Laavulle ei tule ketään, joku äijä vain ajaa autolla ohi. Täällä ei ole vieraskirjaa, mikä on selkeä tappio niin ajanvietteen kuin vaelluskokemuksenkin kannalta. Pääsiköhän se sandaalimies koskaan tänne saakka? Onko muillakin ollut näin ihanan rauhallista kuin meillä?

Yöllä kuulemme telttaan, kuinka kuikat huutavat järvellä. Aamusella heräämme trooppisempiin, tunnistamattomiin linnunääniin. Kaunisjärvi on nimensä mukainen myös äänimaisemaltaan.

keskiviikko 15. heinäkuuta 2009

SUSITAIVAL-PATVINPOLKU -VAELLUS 20.-28.6.09. TOINEN PÄIVÄ

POHJOINEN PITKÄJÄRVI - SÄRKKÄJÄRVI

su 21.6.2009

Matka: 11 km

Vaellusaika: 4 h 40 min

Taukoja: 2

Kalorit: 1161

Sää: Sadetta, paikoin poutaa

Vaeltajat: Johanna ja Kari Hammarberg

Olemme ihan poikki. Karin rinkka on niin painava – 13 päivän varusteet, lähinnä järjetön määrä ruokaa – että jopa hänen askeleensa kulkee matalalla. Kahdestaan vaeltamisessa on kyllä se erinomainen puoli, että ei tarvitse olla yhtään reipas. Jos vaeltaa lasten kanssa on aikuisena parempi ylläpitää mielialaa, ja jos on matkassa tuntemattomien kanssa niin sitähän ei tietenkään kehtaa valittaa koko ajan. Nyt kehtaa. Saa ihan vapaasti suurennella(kin) kärsimystään. Ihanaa.

Lähdemme Pohjoiselta Pitkäjärveltä puolenpäivän tienoilla. Tomppa ja Kepa olivat lähteneet jo aikaisemmin, joten saimme keittää aamupuuromme omassa rauhassa. Maisemat ovat kauniita harjuja, mutta päähuomio koko päivän on siinä, että koska on tauko ja koska olemme perillä. Vaeltamisen jälkeen aina unohtaa tämän puolen koko touhusta... Että kävellessä usein vain odottaa perille pääsyä.

Saavumme Särkkäjärven autiotuvalle alkuillasta. Tupa sijaitsee Leppärinteen kylän yleisen uimapaikan ja autotien vieressä. Kyläyhdistys ylläpitää korvauksetta paikkaa. Usein tien vieressä sijaitsevat nuotiopaikat ja tuvat ovat aika rupisia (autolla pääsee kätevästi perille juomaan kaljaa), mutta Särkkäjärven miljöö on mitä viihtyisin ja torppa pihoineen hyvässä kunnossa. Rannalla on jopa sievä pieni grillikatos, johon kyläläiset ovat jättäneet omia mukejaan koukkuun seinälle. Täällä yhteisö siis toimii eikä yhteistä omaisuutta väen vängällä tuhota.

Ketään ei myöskään saavu illan eikä yön aikana tuvalle eikä uimarannalle, saamme olla aivan omissa oloissamme. Yksi kovaa ääntä pitävä mopoilija karauttaa lähistöltä, ja näemme myös kalareissulle lähtevän pienen perheen. That’s it. Uimme vaellushikiä pois, vaikka vesi on turkkasen kylmää sateiden jälkeen. Mahtavaa. Tulee vähän kesämökkifiilis. Edellisyön vaiheista viisastuneina pistämme pihalle teltan pystyyn emmekä nuku autiotuvassa. Se on hyttysten eli hyvän unen kannalta viisas ratkaisu, jota noudatamme tulevinakin öinä. Teltassa nukkuu ihanasti, kun on ensin päivän paahtanut metsässä.

Koska olemme grammanviilaajavaeltajia, emme kumpikaan ole ottaneet mitään luettavaa retkelle mukaan. Illalla huomaan, että on vaikeaa olla lukematta mitään. Onneksi autiotuvissa on aina vieraskirjoja! Usein ihmiset laittavat kirjaan vain puumerkkinsä tai jotakin melko muodollista, mutta moni haluaa selvästi jakaa kokemustaan kirjoittamalla tuleville, tuntemattomille kanssakulkijoille. Mieleeni jäi vihtiläisen rouvashenkilön (kuvittelen hänet vähän vanhemmaksi tädiksi) hiukan tilityksen oloinen kirjoitus. Hän kertoo vaeltaneensa sinä päivänä 30 km aviomiehensä kanssa ( selvästi aviomiehen idea) ja sanoo, että loppumatkasta ylä- ja alamäkiä tuntui olevan jatkuvasti. Hän myös jättää Leppärinteen kyläyhdistykselle palautetta puuceen reiän koosta; kertoi pelästyneensä, kun meni vessaan, reiän valtavaa kokoa. Joku väsynyt kulkija saattaisi jopa tipahtaa reikään, hän huolehti. Joten reikä pienemmäksi!

Paras teksti Särkkäjärvellä on kuitenkin erään helsinkiläismiehen kirjoittama. Hän oli ollut kesälomareissulla vaimon kanssa kohti anopin jossakin Ilomantsissa sijaitsevaa mökkiä. Möhkön kohdalla heille oli tullut niin kova riita, että vaimo oli vippaissut miehen autosta pihalle ja jättänyt siihen. Sandaaleissa ja shortseissa. Mies oli nyt sitten kävellyt Särkkäjärvelle Möhköstä, siis saman reitin kuin me. Hän kirjoitti olevansa survival-retkellä – ja sitähän se on ilman varusteita ja ruokaa - ja tuntevansa suurta rakkautta ja yhteenkuuluvaisuutta koko muun maailman kanssa. Siis siinä istuessaan autiotuvassa ja katsellessaan ikkunasta ulos ja ajatellessaan, että maailma on täynnä muitakin kulkijoita. Tekstinsä lopuksi mies vielä mainitsi, että ottaa kyläyhdistyksen tupaan vapaaehtoismaksua varten jättämiä laskuja mukaansa. Toisen vaimolle ja toisen anopille.

Mitenköhän hänelle kävi? Alan ymmärtää, että kaikkein kiinnostavinta näillä matkoilla ovat toiset ihmiset. Vieraiden tarinat.