MÖHKÖ-RAJAVAARA 20.09.09

MÖHKÖ - RAJAVAARAN RISTEYS (ja takaisin)

su 20.9.2009

Matka: 5 + 3,5 km (arvio)

Vaellusaika: 3 h

Taukoja: 0

Kalorit: 300 (arvio)

Sää: puolipilvistä, lämmintä

Vaeltajat: Johanna ja Kari Hammarberg

Viimeistä viedään! Enää pieni päiväretkipatikointi, ja sitten olemme kulkeneet jalkaisin Mekrijärveltä Petkeljärven, Möhkön ja Patvinsuon kautta Kiviniemeen - kutakuinkin 160 kilometriä! plus joitakin ylimääräisiä takaisin autolle -kilsoja. Melkoinen rupeama - vaikka tietysti vain viimekesäinen 120 kilometrin vaellus oli kertavetäisynä vaativamman puoleinen. Loput viikonloppu- ja päivätaipaleet ovat tietenkin olleet ihan vain fiilistelyä. Mutta fiilistelyretkeilyhän on sekin tosi kivaa.

Eli. Viimeistä taipaletta kuljetaan siis nyt. Onhan se haikeaa. Tulee sellainen olo, että täytyy kyllä nopeasti keksiä joku muukin ympyrä kartalla, jota lähteä vaeltamaan. Ihan hullulta tuntuu, kun tämä on nyt ohitse.

Pääsemme liikenteeseen vasta puolenpäivän jälkeen. Siksi päätämme käydä syömässä ennen kuin menemme metsään. Olemme nimittäin todella pitkään haaveilleet siitä, että kun koko matka on kuljettu, niin palkitsemme itseämme kunnon sapuskoilla kylän parhaassa ravintolassa, Parppeinpirttissä. Suosittelen, ainakin viikonloppuisin ruoka on hyvää sekä sopivan "perinteistä" ja "paikallista".

Me siis ajamme Parppeinvaaralle, laskostamme ruokaliinat eteemme, katselemme vaaramaisemia ikkunasta ja keskustelemme hapankaalin salaisuuksista henkilökunnan kanssa. Emme pety ruoan suhteen, vaikka siihen olisi hyvät lähtökohdat - kun jostain ruoasta haaveilee kärsiessään kuumuudesta + hiertävästä rinkasta + hyönteisistä jossain suon keskellä, niin on todella vaikeaa saavuttaa sellainen kulinaristinen elämys, joka kompensoi koetun kärsimyksen. Mutta nyt olemme ruokaan ja miljööseen tyytyväisiä. Olisihan se ollut apeaa lopettaa projekti johonkin Teboilin noutopöytään, kun kerran nyt ruokailemalla päätettiin loppua juhlistaa!

Sitten ajamme Möhköön ja lähdemme kuvut täynnä tallustamaan kohti Rajavaarantien risteystä eli paikkaa, johon kulkumme keskeytyi edellisellä reissulla. Ilma on ihan hieno, fiilis ihan hyvä, olemme tyytyväisiä kaikkeen ja varsinkin siihen, että tämä pitkähkö vaellusprojekti on tullut tehtyä. On ollut tosi mahtavaa - jos nyt unohdetaan itikat ja muut pienet epämukavuudet kesävaellukselta (ja nehän aina unohtaa, aika kultaa muistot; itikoistakin tulee juttu, jota on hauska kertoa, kuten minä tässä blogissani). Matka etenee jouhevasti, koska polku Möhköstä päin kulkee suurimmaksi osaksi helpossa metsämaastossa. Maisemat eivät ole mitenkään ihmeellisiä, mutta kivaahan se on aina metsässä olla. Pieni pätkä taipaletta kulkee kahta eri-ikäistä tietä pitkin. Asfalttiosuus jää aika lyhyeksi. Sen sietää.

Päädymme vähän liiankin nopeasti Rajavaaran risteykseen. Sieltä köpötämme tietä pitkin takaisin Möhköön ja autolle. On selvää, että mitään suurta seikkailua tai kliimaksia tähän loppuun ei nyt sitten tullut. Hyvä perusfiilis, ei muuta.

Mutta. Tännehän pääsee vielä monta kertaa uudestaan, jos tahtoo. Ja miksei tahtoisi: maailmanluokan seutuja. Ainakin minusta. Suosittelen.

PETKELJÄRVI-RAJAVAARANTIE 13.9.09

KUIKAN KIERROKSEN RISTEYS - RAJAVAARAN RISTEYS (ja takaisin)

su 13.9.2009

Matka: 4 + 4 km (arvio)

Vaellusaika: 4 h

Taukoja: 1 x 30 min tauko välissä

Kalorit: 300 (arvio)

Sää: lämmintä, ihanaa

Vaeltajat: Johanna ja Kari Hammarberg

Tänään suuntaamme Petkeljärven kansallispuistoon. Ilomantsin ympärikävelystä on jäljellä enää pieni osa; Möhkö-Petkeljärvi -välillä. Kyseistä taipaletta meidän ei tarvitse edes kulkea kokonaan, sillä aikaisemmin keväällä olemme käyneet suorittamassa alta pois isoimman osan kansallispuiston alueen osuudesta.

On hemmetin hieno ilma. Ja on kiva mennä metsään - Petkeljärvi on pirun hieno puisto - mutta tunnelmamme ei ole mitenkään erityisen korkealla. Ehkä se johtuu siitä, että näissä viikonloppureissuissa on nyt pientä suorittamisen makua. Emme ole valinneet tätä retkikohdetta sen loistavien ominaisuuksien takia, tai ole reissussa siksi että sikana tekisi mieli kulkea juuri täällä, vaan enemmänkin teoreettisista syistä. Olen joskus kevätttalvella keksinyt, että Ilomantsissahan pystyy kulkemaan ympyrän (vaellus- ja melontareittejä pitkin). Tässä sitä nyt sitten suljetaan ympyrää.

Olemme sopineet, että jos huvitttaa, kuljemme Möhköön asti. Jos ei huvita, keräilemme vaikka sieniä ja nautimme olosta: säästä, hiljaisuudesta, hienosta syysauringosta, itikattomuudesta, mahtavista maisemista, metsän tuoksusta.

Ja näin käy, että emme viitsi vetää koko taivalta Möhköön asti. Reitti kulkee osittain asfalttitietä pitkin, ja se osuus on kyllä aivan huippumälsä. Tulee ihan tympeä olo, kun kävelee pölyisen autotien laitaa ja väistelee autoja. Möhkö-Petkeljärvi -polku on aika tuore, muistaakseni vuonna 2007 tai 2008 perustettu, ja se palvelee hyvin alueen turisteja - molemmat kohteethan ovat syystäkin turistien suosiossa, ja reitti on ihan hyvä päivämatka näiden kohteiden välillä. Pisteet siis paikallisille yrittäjille/aktivisteille reitin perustamisesta ja ylläpidosta. Mutta siltä ei kuitenkaan ole voitu välttyä, että reitti kulkee pätkän tyhmää asfalttitietä pitkin.

Ja jotenkin tänään ei nyt jaksa. On kivempi sienestää. Siispä käännymme takaisin, haemme autosta sienikorin ja painumme kansallispuistoon kuljeskelemaan. Metsäfiiliksen ja autotiefiiliksen ero on taas kulkijalle hämmästyttävän konkreettinen. Autotiellä oli jopa vähän kuuma, kun puiden siimeksessä/järven rannalla on pelkästään ihanaa, rauhoittavaa ja kaunista.

On siellä niin hienoja paikkoja, Mantsissa.

TAITAJAN TAIVAL 5.9.09

PUTKELA - LINNALAMPI (ja takaisin)

la 5.9.2009

Matka: 4 + 4 km

Vaellusaika: 2 h

Taukoja: 1 x 1,5 h tauko välissä

Kalorit: 300 (arvio)

Sää: pilvistä, loppukesäistä

Vaeltajat: Johanna ja Kari Hammarberg

On lauantai, eikä mikä tahansa lauantai, vaan Ilomantsin veteraanipäivä.

Ennen retkelle lähtöä osallistumme päivän ohjelmaan kirkonkylältä lähtevällä taistelupaikkabussikuljetuksella. Veteraaneja ei enää ole liiemmin liikkeellä, mutta linjureita on matkassa ainakin kuusi. Suosittu tapahtuma! Olen linja-automme ainoa nainen, emmekä muutenkaan taida oikein istua porukkaan, jo ihan iänkin puolesta. Yritämme kyllä kovasti olla sen suuremmin erottumatta, vaikka selvästikään emme ole kyläläisiä tai veteraaneja tai sotaeksperttejä. Mielenkiintoinen reissu... Yksi takapenkin keski-ikäinen herra juo koko ajan taskumatista, pitelee takkinsa lievettä pullon edessä. Ja kommentoi kiihtyvällä tahdilla bussin etuosassa mikkiin puhuvan oppaan juttuja. Takapenkin hurjalla herralla on paksu vatsa; t-paidassa lukee: KIITOS 1939-1944. Tämä on bussiajelu on matka toiseen maailmaan, jos mikä.

Vetaraanipäivästä selvittyämme ajamme omalla autolla Putkelan risteykseen ja lähdemme päiväretkelle: meiltähän puuttuu pieni pätkä Taitajan taivalta. Sen vaeltaa nopeasti, kun tavaraakaan ei juuri tarvitse mukana kantaa. Olemme innoissamme päivän eksoottisen annin takia, juttelemme sotajuttuja. Miehenihän on sentään käynyt armeijan, mutta minä en ymmärrä näistä asioista yhtään mitään - paitsi sen, että miltä se on voinut tuntua, sotiminen. Vaikka mistäpä minä sen tietäisin: kuvittelen vain! Mutta tuntuu monen muunkin mielikuvitusta kovasti kiehtovan tämä sota-aihe. Ainakin tässä maailman kolkassa.

Emme siis niinkään huomioi maastoa tai säätä tänään. Päiväretki on liian helppoa, ei tarvitse kärsiä eli keskittyä...

Kuljemme Linnalammen laavulle kahville ja takaisin Putkelaan, auton luo. Olemme käyneet samalla laavulla keväällä, heti kun olin saanut tiedon apurahasta eli siitä, että minun on mahdollista aloittaa tutkimushommat täysipäiväisesti. Silloin oli vielä kovasti lunta maassa. Ehkä siksi laavun kuluneisuus ei tuolla reissulla pistänyt silmään. Luen nyt myös vieraskirjaa. Siinä käydään kiivasta kalabaliikkia laavun sotkemisesta. Ilmeisesti kylän pojat (?) rikkovat paikkoja humalapäissään. Laavu taitaa olla vähän liian helposti motorisoiduin kulkupelein saavutettavissa? Sääli, sillä vieraskirjan perusteella tämä laavu vaikuttaa koko Ilomantsin suosituimmalta.

Mikä tänään on aivan erinomaisen ilahduttavaa, on itikoiden määrä. Ne ovat poissa! Jihaa! Laavun vieraskirjassa on aika pirun monta itikkamerkintää, kun meidän kaltaiset etelän turistit ovat erehtyneet lähtemään keskikesällä Ilomantsin metsiin...

Paluumatkallamme, Linnalammen kohdalla, kuulemme terävää pauketta. Aivan kuin... jotakin kovaa lyötäisiin veden pintaan. Hitto vieköön, tajuamme yht'aikaa, sehän saattaa olla MAJAVA! Unelmien täyttymys! Me emme kumpikaan ole nähneet majavaa kuin telkkarissa tai akuankoissa. Täällä Itä-Suomen metsissä kuitenkin näkee kyseisen elukan kasaamia patoja hyvin usein, joten olemme jo pitkään haaveilleet siitä, että jospa sen joku kerta näkisi. Hiivimme paukkeen perässä lampea kohti. Risut napisevat miehen kantojen alla, ja minua harmittaa: hitsi, me ei ikinä nähdä mitään kivoja eläimiä kun ukkeli pitää tuollaista ääntä!

Ehdimme nähdä alhaalla lammella jotakin harmaata möykkyä ennen kuin möykky katoaa ja pauke lakkaa. No, villieläin, eihän sitä saa yllätettyä, ainakaan tällaiset amatöörit. Mutta me ehkä ja melkein kuitenkin nähtiin oikea majava! Mahtavaa! Siinä jää veteraanitouhut, sotajutut ja keski-ikäisten miesten konjakinnaukkailut kakkoseksi. Aivan loistava päivä!