torstai 17. joulukuuta 2009

ILOMANTSI KÄVELTY - MITÄ JÄI KÄTEEN?

Kävelin 22.3-20.9.2009 välisenä aikana Ilomantsin Kivilahden kylältä Mekrijärven kylään (oheisessa kartassa punainen reitti). Kuljin virallisia vaellusreittejä pitkin. Matkaa kertyi kaikkinensa 160 km (plus noin kymmenen ylimääräistä "takaisin autolle"-kilsaa). Tein yhteensä 15 retkeä. Pisin vaellus kesti 9 päivää (120 km). Ja matkassa mukana olivat mies sekä loppiaisena 2010 syntyvä vauva.

Miksi kuljin kyseisen matkan? Tarkoituksenani oli tutkia sitä, millainen sosiaalinen ympäristö Ilomantsi on tänä päivänä, ja käsikirjoittaa/ohjata maastossa kuunneltava näytelmä ko. tutkimukseni pohjalta. Toisin sanoen, halusin selvittää, millainen ilmapiiri tai tunnelma Ilomantsissa on, millaisia ihmisiä kylillä liikkuu, millaisista asioista puhutaan, mikä vaikuttaisi olevan relevantti asia kuntalaisille tänä päivänä - ja mikä Ilomantsissa olisi erilaista, uniikkia. Lisäksi halusin tutkia sitä, miten nämä seikat tulevat näkyville maisemassa.

Oli siis selvää, että tällaista tutkimusta ei voi tehdä pelkästään kirjoja lukemalla. Vaikka tärkeä osa taustatyötä sekin, jotta voisi ymmärtää, mitä historiallista jatkumoa tarkastelen omasta subjektiivisesta ja nykyaikaan sidotusta perspektiivistani käsin. --- Mutta: oli siis jalkauduttava. Eikä minulla ollut mitään sitä vastaan, päinvastoin: minusta oli hienoa, että avautui tällainen mahdollisuus tutustua johonkin aikaisemmin vieraaseen alueeseen paitsi tiedollisesti myös ruumiillisen kokemuksen kautta.

Mitä sitten tapahtui? Mihin seikkoihin huomioni kiinnittyi?

Ensiksikin, olin ajatellut, että Ilomantsin retkeilyreiteiltä - monien pohjana on hyvin vanhoja kulkuväyliä - löytyisi joitakin sidoksia muinaisuuteen. Joitakin tärkeäksi koettuja paikkoja - mutta ei, maastosta tai kirjallisuudesta niitä en löytänyt. Viimeisimmät näkyvät ja myös kulkijoiden tiedoksi saatettavat historian merkit maastossa liittyvät Talvi- ja Jatkosotaan. Paikoittain sodan jäljet näkyvät edelleen selvästi. Sotaturismi myös muodostaa keskeisen osan Ilomantsin matkailuelinkeinotarjontaa. Sotaturisteja kunnassa myös käy.

Toiseksi selkeästi erottuvaksi piirteeksi nousi kunnan väestökato. Aihe nousi jatkuvasti esiin ihmisten kanssa rupatellessa. Valtavan kunnan kyläkouluja on myynnissä pilkkahinnoilla, koska lapsia ei enää ole - mutta koulut eivät tahdo oikein mennä kaupaksi. Pogostan eli keskustan kevyen liikenteen väylät eivät ole enää pyöräteitä, vaan rollaattoriteitä: tänä syksynä pyörien kuvat korvattiin kyseisen vehkeen symboleilla. Silmämääräisesti kunnan ikärakenne vaikuttaa väärinpäin käännetyltä pyramidilta: väki ei vanhene, vaan on jo vanhaa. Ja mistä tämä johtuu? Siitä, että sodan jälkeen koko Suomen itärajan kunnista tuli syrjäseutua, Ilomantsista muiden joukossa. Ja tämän päivän Suomessa syrjäseutujen elinmahdollisuudet tunnetusti kapenevat koko ajan. Eli jälleen: sota.

Kolmanneksi huomioni kiinnittyi siihen, kuinka äärettömän hieno paikka Ilomantsi on; kuinka mukavia ihmisiä sieltä löytyy. Kovia juttelemaan! Olenkin saanut paljon apuja paikallisilta, paljon tietoja tutkimustani varten. Erityisesti opin pitämään Möhkön kylästä. Siellä tuntuu olevan tekemisen draivia. Halusin siis tehdä teokseni kyseiseen kylään, ja toimia mahdollisimman paljon yhteistyössä paikallisten toimijoiden kanssa. Päädyin miettimään Möhköä esitykseni paikkana. Koska teen paikkasidonnaista taidetta, teosten suhde esityspaikkaan on hyvin erityinen: teosta ei voi esittää missään muualla; muualle siirrettäessä kyseessä olisi eri teos.

Mikä siis Möhkössä on erityistä? Mikä on se teokseni lähtökohta, joka ei ole siirrettävissä muualle?

Möhkö on ruukkikylä. Tätä aihetta tai aikakautta kylän historiassa en halunnut lähteä käsittelemään, sillä kylässä toimiva erinomainen museo tekee sen jo. Kyseinen kukoistuskausi on myös jossakin määrin ristiriidassa sen kanssa, miten itse koen kunnan nykytilanteen. Möhkössä on hauskaa matkailutoimintaa, on hieno kesäteatteri - mutta se ei ole täysin uniikkia... No jaa... Möhkö sijaitsee hyvin lähellä Venäjän rajaa. Sen lähistöllä käytiin niin Talvi- kuin Jatkosodan aikana taisteluita... Joten taas tämä tuttu sana: sota.

Myös Möhkössä sota tuntuu ja näkyy.

Kävin lukemaan toisen maailmansodan aineistoja Möhkön vinkkelistä. Selvisi, että Jatkosodan lopputuloksen kannalta merkittävät, Raappanan johtamat torjuntavoitot tapahtuivat Möhkön ympäristössä. Näiden torjuntavoittojen merkittävyyttä ei lukemieni lähteiden mukaan ole julkisuudessa (vielä?) nostettu niiden ansaitsemaan arvoon - sodan jälkeen kovin suureen ääneen näistä asioista ei ymmärrettävistä syistä ollut soveliasta puhua.

No niin, ajattelin. Tämähän on uniikkia.

Jatkosodan aikana (kuten Talvisodankin, jolloin kylä oli Puna-armeijan hallussa) kylä oli evakuioitu asukkaista, ja siellä toimi mm. kaatuneiden evakuointikeskus. Toisin sanoen, ne ihmiset, jotka tietävät, millaista Möhkössä oli sodan aikana, olivat sotilaita, kauttakulkumatkalla. Kyläläiset - nekin, jotka olivat kyseisenä aikana aikuisia ja edelleen elävät ja muistavat sodan - eivät olleet Möhkössä silloin, vaan he palasivat vasta sodan jälkeen.

Kyseessä on siis ajanjakso, josta ei ole paikallistietämystä. Kaikki tieto, mikä on saatavilla, löytyy virallisten dokumenttien, sotapäiväkirjojen jne kautta. Toisin sanoen: hyvin vähän tiedetään. Sekin on uniikkia: kylän kollektiivisessa muistitiedossa on tässä kohtaa aukko, valkoinen jakso.

Hmmmm... ajattelin... todella mielenkiintoista. Keskityin siihen, millainen tunnelma tuollaisessa evakuoidussa, sotilaskäytössä olevassa kylässä, hemmetin vaikeassa sotatilanteessa voisi olla. Millaistahan on ollut olla Möhkössä kesällä 1944... pienessä kylässä joka on täynnä sotilaita, johon ehkä kantautuu taisteiluiden kumu, jossa miehet yöpyvät matkallaan asemiin - ja jossa kukaan ei tiedä, paukkuuko vihollisarmeija päälle hetkenä minä hyvänsä (kuten Talvisodan aikana aivan kirjaimellisesti kävi)..? Ja mietin omaa isoisääni, tiedustelijana sodassa toiminutta miestä.

Isoisäni oli tyypillinen oman sukupolvensa mies. Minun silmiini - lapsen silmiin - hän vaikutti kovalta mieheltä. Sodasta hän ei puhunut ennen kuin dementoitui. Sen jälkeen sotajuttua riitti, mutta kukaan ei tietenkään voinut enää sanoa, oliko hänen puheissaan mitään tolkkua. Kun hän kuoli, perin pienen puisen rasian, jonka hän oli kuulemma tehnyt rintamalla. Rasia oli täynnä vanhoja valokuvia: perheportretteja, iloisia juhlakuvia. Kuvien joukossa oli myös neljä valokuvaa, jotka hän oli ottanut rintamalla. Iloisten perhekuvien seassa niiden vaikutus oli ehkä vielä järisyttävämpi, vaikka pelkkä kuvien sisältö riittäisikin järkytykseen. Kuvissa on nuori suomalainen sotilas pelleilemässä vihollissotilaat kallon kanssa (kallolla on sotilaslakki päässä), on tapettu siviilinainen, jonka ruumiin intiimit kohdat on paljastettu kameralle, on iloinen sotilasjoukko poseeraamassa jäätyneen vihollissotilaan takana, on suomalainen sotilas, joka kasaa ruumiita pinoon ja virnuilee kameralle. Yhdessä kuvassa on isoisäni mukana - en itse tunnistanut, mutta mummo kertoi. Hän näyttää niin nuorelta, että ei uskoisi. Minun isoisäni. Tuollaisia rivoja kuvia. Suomalaiset sankarisotilaat... Ja todella mustaa huumoria, jos nyt haluaa suhtautua ymmärtäväisesti näihin kuviin, joiden pääasiallinen sisältö on kuolleiden häpäisy. Niinpä. Oikea sota taitaa olla vähän toisenlaista, kuin mitä sotapropaganda aikanaan antoi ymmärtää. Ja vähän erityyppistä, kuin mitä sodasta intoilevat pikkumiehet kuvittelevat. Hiukan vähemmän jaloa.

En ole voinut välttyä muistamasta näitä perimiäni kuvia, kun olen ajatellut sitä, että sotaturismi on nykyajan ilmiö myös Ilomantsissa, tai sitä, että tänäkin päivänä on ihmisiä, jotka "harrastavat" sotaa. Nythän veteraaneja ei käytännössä enää ole, joten sodasta innostuneet henkilöt ovat kaikki joko sotasukupolven lapsia tai lapsenlapsia. Sodasta on ilman muuta tullut tarina. Ja Ilomantsissa se on yksi merkittävimmistä tarinoista. Mutta vastaako tuo tarina sodan todellisuutta... epäilen, että ei - mutta en voi tietää. Eikä kukaan meistä, jotka sodalta olemme välttyneet, voi tietää.

Joten, tässä vaiheessa päätin etsiä jotakin sellaista tapahtumaa Jatkosodan viimeisistä vaiheista, joka liittyisi Möhköön mutta ei olisi helposti glorifioitavissa. Ja se löytyi: Möhkössä teloitettiin yksi suomalainen sotilas 31.7.1944. Syynä oli karkuruus. Sodan jälkeen ampumisen suorittanut luutnantti tuomittiin teosta kuritushuoneeseen - joten tapaus ei ollut ollenkaan selvä eikä kiva. Kävi myös ilmi, että Ilomantsissa ammuttiin kolme omaa sotilasta kesän 1944 aikana (kesäkuussa päällystölle annettiin oikeus ampua ilman oikeudenkäyntiä, mikäli tilanne sitä vaati). Yksi näistä kolmesta päätyi myös Tuntemattomaan sotilaaseen; "Inariin susia naimaan" .

Möhkössä ammutun sotilaan nimi oli Juho Viljam Pietikäinen. Hän oli Petsamosta, 34-vuotias, naimaton. Olin löytänyt sen, mitä olin etsinyt kävellessäni ympäri Ilomantsin metsiä. Petsamon poika, jonka tien pää on Möhkössä.

Koska tarkoitukseni oli kirjoittaa näytelmä, siis fiktio, en halunnut tietää Pietikäisestä kaikkea. Olen kyllä saanut erittäin hyvää materiaalia Matilta, erinomaiselta paikallisasiantuntijalta - mutta onneksi törmäsimme toisiimme vasta, kun näytelmä oli jo valmis. Tarkoitukseni ei nimittäin tietenkään ollut kirjoittaa paikallishistoriikkiä draamamuodossa, vaan näytelmä, joka on sidoksissa esityspaikkaansa. Kirjoitusvaiheessa siis hylkäsin historiankirjat lähes täysin, ja siirryin fiktion puolelle. Millaistakohan on odottaa omaa teloitusta? Miten se Linna nyt sodan loppuvaiheiden tunnelmat kuvasikaan?

Maakunta-arkistosta löytyi myös julkaisematonta materiaalia, sotilaiden omia päiväkirjoja (osittain salaista materiaalia, muuten!), Raappanan kirjeitä vaimolleen... Mietin, millainen on ollut Pietikäisen viimeinen yö... millainen tunnelma, äänimaisema, hajut ja valo kylässä on ollut.... Ja mietin isoisäni kuvia.

Sitten kirjoitin. Teksti on täällä:
http://mohkonyksinainen.blogspot.com/

1 kommentti:

Katri kirjoitti...

Hei. Olipa hieno lukea tausta vasta sen jälkeen kun tutustuin vaelluskuunnelmaan. Se oli elämys, joka loi käsinkosketeltavan tunnelman, erilaisen näkökulman sodasta.