ILOMANTSI KÄVELTY - MITÄ JÄI KÄTEEN?

Kävelin 22.3-20.9.2009 välisenä aikana Ilomantsin Kivilahden kylältä Mekrijärven kylään (oheisessa kartassa punainen reitti). Kuljin virallisia vaellusreittejä pitkin. Matkaa kertyi kaikkinensa 160 km (plus noin kymmenen ylimääräistä "takaisin autolle"-kilsaa). Tein yhteensä 15 retkeä. Pisin vaellus kesti 9 päivää (120 km). Ja matkassa mukana olivat mies sekä loppiaisena 2010 syntyvä vauva.

Miksi kuljin kyseisen matkan? Tarkoituksenani oli tutkia sitä, millainen sosiaalinen ympäristö Ilomantsi on tänä päivänä, ja käsikirjoittaa/ohjata maastossa kuunneltava näytelmä ko. tutkimukseni pohjalta. Toisin sanoen, halusin selvittää, millainen ilmapiiri tai tunnelma Ilomantsissa on, millaisia ihmisiä kylillä liikkuu, millaisista asioista puhutaan, mikä vaikuttaisi olevan relevantti asia kuntalaisille tänä päivänä - ja mikä Ilomantsissa olisi erilaista, uniikkia. Lisäksi halusin tutkia sitä, miten nämä seikat tulevat näkyville maisemassa.

Oli siis selvää, että tällaista tutkimusta ei voi tehdä pelkästään kirjoja lukemalla. Vaikka tärkeä osa taustatyötä sekin, jotta voisi ymmärtää, mitä historiallista jatkumoa tarkastelen omasta subjektiivisesta ja nykyaikaan sidotusta perspektiivistani käsin. --- Mutta: oli siis jalkauduttava. Eikä minulla ollut mitään sitä vastaan, päinvastoin: minusta oli hienoa, että avautui tällainen mahdollisuus tutustua johonkin aikaisemmin vieraaseen alueeseen paitsi tiedollisesti myös ruumiillisen kokemuksen kautta.

Mitä sitten tapahtui? Mihin seikkoihin huomioni kiinnittyi?

Ensiksikin, olin ajatellut, että Ilomantsin retkeilyreiteiltä - monien pohjana on hyvin vanhoja kulkuväyliä - löytyisi joitakin sidoksia muinaisuuteen. Joitakin tärkeäksi koettuja paikkoja - mutta ei, maastosta tai kirjallisuudesta niitä en löytänyt. Viimeisimmät näkyvät ja myös kulkijoiden tiedoksi saatettavat historian merkit maastossa liittyvät Talvi- ja Jatkosotaan. Paikoittain sodan jäljet näkyvät edelleen selvästi. Sotaturismi myös muodostaa keskeisen osan Ilomantsin matkailuelinkeinotarjontaa. Sotaturisteja kunnassa myös käy.

Toiseksi selkeästi erottuvaksi piirteeksi nousi kunnan väestökato. Aihe nousi jatkuvasti esiin ihmisten kanssa rupatellessa. Valtavan kunnan kyläkouluja on myynnissä pilkkahinnoilla, koska lapsia ei enää ole - mutta koulut eivät tahdo oikein mennä kaupaksi. Pogostan eli keskustan kevyen liikenteen väylät eivät ole enää pyöräteitä, vaan rollaattoriteitä: tänä syksynä pyörien kuvat korvattiin kyseisen vehkeen symboleilla. Silmämääräisesti kunnan ikärakenne vaikuttaa väärinpäin käännetyltä pyramidilta: väki ei vanhene, vaan on jo vanhaa. Ja mistä tämä johtuu? Siitä, että sodan jälkeen koko Suomen itärajan kunnista tuli syrjäseutua, Ilomantsista muiden joukossa. Ja tämän päivän Suomessa syrjäseutujen elinmahdollisuudet tunnetusti kapenevat koko ajan. Eli jälleen: sota.

Kolmanneksi huomioni kiinnittyi siihen, kuinka äärettömän hieno paikka Ilomantsi on; kuinka mukavia ihmisiä sieltä löytyy. Kovia juttelemaan! Olenkin saanut paljon apuja paikallisilta, paljon tietoja tutkimustani varten. Erityisesti opin pitämään Möhkön kylästä. Siellä tuntuu olevan tekemisen draivia. Halusin siis tehdä teokseni kyseiseen kylään, ja toimia mahdollisimman paljon yhteistyössä paikallisten toimijoiden kanssa. Päädyin miettimään Möhköä esitykseni paikkana. Koska teen paikkasidonnaista taidetta, teosten suhde esityspaikkaan on hyvin erityinen: teosta ei voi esittää missään muualla; muualle siirrettäessä kyseessä olisi eri teos.

Mikä siis Möhkössä on erityistä? Mikä on se teokseni lähtökohta, joka ei ole siirrettävissä muualle?

Möhkö on ruukkikylä. Tätä aihetta tai aikakautta kylän historiassa en halunnut lähteä käsittelemään, sillä kylässä toimiva erinomainen museo tekee sen jo. Kyseinen kukoistuskausi on myös jossakin määrin ristiriidassa sen kanssa, miten itse koen kunnan nykytilanteen. Möhkössä on hauskaa matkailutoimintaa, on hieno kesäteatteri - mutta se ei ole täysin uniikkia... No jaa... Möhkö sijaitsee hyvin lähellä Venäjän rajaa. Sen lähistöllä käytiin niin Talvi- kuin Jatkosodan aikana taisteluita... Joten taas tämä tuttu sana: sota.

Myös Möhkössä sota tuntuu ja näkyy.

Kävin lukemaan toisen maailmansodan aineistoja Möhkön vinkkelistä. Selvisi, että Jatkosodan lopputuloksen kannalta merkittävät, Raappanan johtamat torjuntavoitot tapahtuivat Möhkön ympäristössä. Näiden torjuntavoittojen merkittävyyttä ei lukemieni lähteiden mukaan ole julkisuudessa (vielä?) nostettu niiden ansaitsemaan arvoon - sodan jälkeen kovin suureen ääneen näistä asioista ei ymmärrettävistä syistä ollut soveliasta puhua.

No niin, ajattelin. Tämähän on uniikkia.

Jatkosodan aikana (kuten Talvisodankin, jolloin kylä oli Puna-armeijan hallussa) kylä oli evakuioitu asukkaista, ja siellä toimi mm. kaatuneiden evakuointikeskus. Toisin sanoen, ne ihmiset, jotka tietävät, millaista Möhkössä oli sodan aikana, olivat sotilaita, kauttakulkumatkalla. Kyläläiset - nekin, jotka olivat kyseisenä aikana aikuisia ja edelleen elävät ja muistavat sodan - eivät olleet Möhkössä silloin, vaan he palasivat vasta sodan jälkeen.

Kyseessä on siis ajanjakso, josta ei ole paikallistietämystä. Kaikki tieto, mikä on saatavilla, löytyy virallisten dokumenttien, sotapäiväkirjojen jne kautta. Toisin sanoen: hyvin vähän tiedetään. Sekin on uniikkia: kylän kollektiivisessa muistitiedossa on tässä kohtaa aukko, valkoinen jakso.

Hmmmm... ajattelin... todella mielenkiintoista. Keskityin siihen, millainen tunnelma tuollaisessa evakuoidussa, sotilaskäytössä olevassa kylässä, hemmetin vaikeassa sotatilanteessa voisi olla. Millaistahan on ollut olla Möhkössä kesällä 1944... pienessä kylässä joka on täynnä sotilaita, johon ehkä kantautuu taisteiluiden kumu, jossa miehet yöpyvät matkallaan asemiin - ja jossa kukaan ei tiedä, paukkuuko vihollisarmeija päälle hetkenä minä hyvänsä (kuten Talvisodan aikana aivan kirjaimellisesti kävi)..? Ja mietin omaa isoisääni, tiedustelijana sodassa toiminutta miestä.

Isoisäni oli tyypillinen oman sukupolvensa mies. Minun silmiini - lapsen silmiin - hän vaikutti kovalta mieheltä. Sodasta hän ei puhunut ennen kuin dementoitui. Sen jälkeen sotajuttua riitti, mutta kukaan ei tietenkään voinut enää sanoa, oliko hänen puheissaan mitään tolkkua. Kun hän kuoli, perin pienen puisen rasian, jonka hän oli kuulemma tehnyt rintamalla. Rasia oli täynnä vanhoja valokuvia: perheportretteja, iloisia juhlakuvia. Kuvien joukossa oli myös neljä valokuvaa, jotka hän oli ottanut rintamalla. Iloisten perhekuvien seassa niiden vaikutus oli ehkä vielä järisyttävämpi, vaikka pelkkä kuvien sisältö riittäisikin järkytykseen. Kuvissa on nuori suomalainen sotilas pelleilemässä vihollissotilaat kallon kanssa (kallolla on sotilaslakki päässä), on tapettu siviilinainen, jonka ruumiin intiimit kohdat on paljastettu kameralle, on iloinen sotilasjoukko poseeraamassa jäätyneen vihollissotilaan takana, on suomalainen sotilas, joka kasaa ruumiita pinoon ja virnuilee kameralle. Yhdessä kuvassa on isoisäni mukana - en itse tunnistanut, mutta mummo kertoi. Hän näyttää niin nuorelta, että ei uskoisi. Minun isoisäni. Tuollaisia rivoja kuvia. Suomalaiset sankarisotilaat... Ja todella mustaa huumoria, jos nyt haluaa suhtautua ymmärtäväisesti näihin kuviin, joiden pääasiallinen sisältö on kuolleiden häpäisy. Niinpä. Oikea sota taitaa olla vähän toisenlaista, kuin mitä sotapropaganda aikanaan antoi ymmärtää. Ja vähän erityyppistä, kuin mitä sodasta intoilevat pikkumiehet kuvittelevat. Hiukan vähemmän jaloa.

En ole voinut välttyä muistamasta näitä perimiäni kuvia, kun olen ajatellut sitä, että sotaturismi on nykyajan ilmiö myös Ilomantsissa, tai sitä, että tänäkin päivänä on ihmisiä, jotka "harrastavat" sotaa. Nythän veteraaneja ei käytännössä enää ole, joten sodasta innostuneet henkilöt ovat kaikki joko sotasukupolven lapsia tai lapsenlapsia. Sodasta on ilman muuta tullut tarina. Ja Ilomantsissa se on yksi merkittävimmistä tarinoista. Mutta vastaako tuo tarina sodan todellisuutta... epäilen, että ei - mutta en voi tietää. Eikä kukaan meistä, jotka sodalta olemme välttyneet, voi tietää.

Joten, tässä vaiheessa päätin etsiä jotakin sellaista tapahtumaa Jatkosodan viimeisistä vaiheista, joka liittyisi Möhköön mutta ei olisi helposti glorifioitavissa. Ja se löytyi: Möhkössä teloitettiin yksi suomalainen sotilas 31.7.1944. Syynä oli karkuruus. Sodan jälkeen ampumisen suorittanut luutnantti tuomittiin teosta kuritushuoneeseen - joten tapaus ei ollut ollenkaan selvä eikä kiva. Kävi myös ilmi, että Ilomantsissa ammuttiin kolme omaa sotilasta kesän 1944 aikana (kesäkuussa päällystölle annettiin oikeus ampua ilman oikeudenkäyntiä, mikäli tilanne sitä vaati). Yksi näistä kolmesta päätyi myös Tuntemattomaan sotilaaseen; "Inariin susia naimaan" .

Möhkössä ammutun sotilaan nimi oli Juho Viljam Pietikäinen. Hän oli Petsamosta, 34-vuotias, naimaton. Olin löytänyt sen, mitä olin etsinyt kävellessäni ympäri Ilomantsin metsiä. Petsamon poika, jonka tien pää on Möhkössä.

Koska tarkoitukseni oli kirjoittaa näytelmä, siis fiktio, en halunnut tietää Pietikäisestä kaikkea. Olen kyllä saanut erittäin hyvää materiaalia Matilta, erinomaiselta paikallisasiantuntijalta - mutta onneksi törmäsimme toisiimme vasta, kun näytelmä oli jo valmis. Tarkoitukseni ei nimittäin tietenkään ollut kirjoittaa paikallishistoriikkiä draamamuodossa, vaan näytelmä, joka on sidoksissa esityspaikkaansa. Kirjoitusvaiheessa siis hylkäsin historiankirjat lähes täysin, ja siirryin fiktion puolelle. Millaistakohan on odottaa omaa teloitusta? Miten se Linna nyt sodan loppuvaiheiden tunnelmat kuvasikaan?

Maakunta-arkistosta löytyi myös julkaisematonta materiaalia, sotilaiden omia päiväkirjoja (osittain salaista materiaalia, muuten!), Raappanan kirjeitä vaimolleen... Mietin, millainen on ollut Pietikäisen viimeinen yö... millainen tunnelma, äänimaisema, hajut ja valo kylässä on ollut.... Ja mietin isoisäni kuvia.

Sitten kirjoitin. Teksti on täällä:

http://mohkonyksinainen.blogspot.com/

MÖHKÖ-RAJAVAARA 20.09.09

MÖHKÖ - RAJAVAARAN RISTEYS (ja takaisin)

su 20.9.2009

Matka: 5 + 3,5 km (arvio)

Vaellusaika: 3 h

Taukoja: 0

Kalorit: 300 (arvio)

Sää: puolipilvistä, lämmintä

Vaeltajat: Johanna ja Kari Hammarberg

Viimeistä viedään! Enää pieni päiväretkipatikointi, ja sitten olemme kulkeneet jalkaisin Mekrijärveltä Petkeljärven, Möhkön ja Patvinsuon kautta Kiviniemeen - kutakuinkin 160 kilometriä! plus joitakin ylimääräisiä takaisin autolle -kilsoja. Melkoinen rupeama - vaikka tietysti vain viimekesäinen 120 kilometrin vaellus oli kertavetäisynä vaativamman puoleinen. Loput viikonloppu- ja päivätaipaleet ovat tietenkin olleet ihan vain fiilistelyä. Mutta fiilistelyretkeilyhän on sekin tosi kivaa.

Eli. Viimeistä taipaletta kuljetaan siis nyt. Onhan se haikeaa. Tulee sellainen olo, että täytyy kyllä nopeasti keksiä joku muukin ympyrä kartalla, jota lähteä vaeltamaan. Ihan hullulta tuntuu, kun tämä on nyt ohitse.

Pääsemme liikenteeseen vasta puolenpäivän jälkeen. Siksi päätämme käydä syömässä ennen kuin menemme metsään. Olemme nimittäin todella pitkään haaveilleet siitä, että kun koko matka on kuljettu, niin palkitsemme itseämme kunnon sapuskoilla kylän parhaassa ravintolassa, Parppeinpirttissä. Suosittelen, ainakin viikonloppuisin ruoka on hyvää sekä sopivan "perinteistä" ja "paikallista".

Me siis ajamme Parppeinvaaralle, laskostamme ruokaliinat eteemme, katselemme vaaramaisemia ikkunasta ja keskustelemme hapankaalin salaisuuksista henkilökunnan kanssa. Emme pety ruoan suhteen, vaikka siihen olisi hyvät lähtökohdat - kun jostain ruoasta haaveilee kärsiessään kuumuudesta + hiertävästä rinkasta + hyönteisistä jossain suon keskellä, niin on todella vaikeaa saavuttaa sellainen kulinaristinen elämys, joka kompensoi koetun kärsimyksen. Mutta nyt olemme ruokaan ja miljööseen tyytyväisiä. Olisihan se ollut apeaa lopettaa projekti johonkin Teboilin noutopöytään, kun kerran nyt ruokailemalla päätettiin loppua juhlistaa!

Sitten ajamme Möhköön ja lähdemme kuvut täynnä tallustamaan kohti Rajavaarantien risteystä eli paikkaa, johon kulkumme keskeytyi edellisellä reissulla. Ilma on ihan hieno, fiilis ihan hyvä, olemme tyytyväisiä kaikkeen ja varsinkin siihen, että tämä pitkähkö vaellusprojekti on tullut tehtyä. On ollut tosi mahtavaa - jos nyt unohdetaan itikat ja muut pienet epämukavuudet kesävaellukselta (ja nehän aina unohtaa, aika kultaa muistot; itikoistakin tulee juttu, jota on hauska kertoa, kuten minä tässä blogissani). Matka etenee jouhevasti, koska polku Möhköstä päin kulkee suurimmaksi osaksi helpossa metsämaastossa. Maisemat eivät ole mitenkään ihmeellisiä, mutta kivaahan se on aina metsässä olla. Pieni pätkä taipaletta kulkee kahta eri-ikäistä tietä pitkin. Asfalttiosuus jää aika lyhyeksi. Sen sietää.

Päädymme vähän liiankin nopeasti Rajavaaran risteykseen. Sieltä köpötämme tietä pitkin takaisin Möhköön ja autolle. On selvää, että mitään suurta seikkailua tai kliimaksia tähän loppuun ei nyt sitten tullut. Hyvä perusfiilis, ei muuta.

Mutta. Tännehän pääsee vielä monta kertaa uudestaan, jos tahtoo. Ja miksei tahtoisi: maailmanluokan seutuja. Ainakin minusta. Suosittelen.

PETKELJÄRVI-RAJAVAARANTIE 13.9.09

KUIKAN KIERROKSEN RISTEYS - RAJAVAARAN RISTEYS (ja takaisin)

su 13.9.2009

Matka: 4 + 4 km (arvio)

Vaellusaika: 4 h

Taukoja: 1 x 30 min tauko välissä

Kalorit: 300 (arvio)

Sää: lämmintä, ihanaa

Vaeltajat: Johanna ja Kari Hammarberg

Tänään suuntaamme Petkeljärven kansallispuistoon. Ilomantsin ympärikävelystä on jäljellä enää pieni osa; Möhkö-Petkeljärvi -välillä. Kyseistä taipaletta meidän ei tarvitse edes kulkea kokonaan, sillä aikaisemmin keväällä olemme käyneet suorittamassa alta pois isoimman osan kansallispuiston alueen osuudesta.

On hemmetin hieno ilma. Ja on kiva mennä metsään - Petkeljärvi on pirun hieno puisto - mutta tunnelmamme ei ole mitenkään erityisen korkealla. Ehkä se johtuu siitä, että näissä viikonloppureissuissa on nyt pientä suorittamisen makua. Emme ole valinneet tätä retkikohdetta sen loistavien ominaisuuksien takia, tai ole reissussa siksi että sikana tekisi mieli kulkea juuri täällä, vaan enemmänkin teoreettisista syistä. Olen joskus kevätttalvella keksinyt, että Ilomantsissahan pystyy kulkemaan ympyrän (vaellus- ja melontareittejä pitkin). Tässä sitä nyt sitten suljetaan ympyrää.

Olemme sopineet, että jos huvitttaa, kuljemme Möhköön asti. Jos ei huvita, keräilemme vaikka sieniä ja nautimme olosta: säästä, hiljaisuudesta, hienosta syysauringosta, itikattomuudesta, mahtavista maisemista, metsän tuoksusta.

Ja näin käy, että emme viitsi vetää koko taivalta Möhköön asti. Reitti kulkee osittain asfalttitietä pitkin, ja se osuus on kyllä aivan huippumälsä. Tulee ihan tympeä olo, kun kävelee pölyisen autotien laitaa ja väistelee autoja. Möhkö-Petkeljärvi -polku on aika tuore, muistaakseni vuonna 2007 tai 2008 perustettu, ja se palvelee hyvin alueen turisteja - molemmat kohteethan ovat syystäkin turistien suosiossa, ja reitti on ihan hyvä päivämatka näiden kohteiden välillä. Pisteet siis paikallisille yrittäjille/aktivisteille reitin perustamisesta ja ylläpidosta. Mutta siltä ei kuitenkaan ole voitu välttyä, että reitti kulkee pätkän tyhmää asfalttitietä pitkin.

Ja jotenkin tänään ei nyt jaksa. On kivempi sienestää. Siispä käännymme takaisin, haemme autosta sienikorin ja painumme kansallispuistoon kuljeskelemaan. Metsäfiiliksen ja autotiefiiliksen ero on taas kulkijalle hämmästyttävän konkreettinen. Autotiellä oli jopa vähän kuuma, kun puiden siimeksessä/järven rannalla on pelkästään ihanaa, rauhoittavaa ja kaunista.

On siellä niin hienoja paikkoja, Mantsissa.

TAITAJAN TAIVAL 5.9.09

PUTKELA - LINNALAMPI (ja takaisin)

la 5.9.2009

Matka: 4 + 4 km

Vaellusaika: 2 h

Taukoja: 1 x 1,5 h tauko välissä

Kalorit: 300 (arvio)

Sää: pilvistä, loppukesäistä

Vaeltajat: Johanna ja Kari Hammarberg

On lauantai, eikä mikä tahansa lauantai, vaan Ilomantsin veteraanipäivä.

Ennen retkelle lähtöä osallistumme päivän ohjelmaan kirkonkylältä lähtevällä taistelupaikkabussikuljetuksella. Veteraaneja ei enää ole liiemmin liikkeellä, mutta linjureita on matkassa ainakin kuusi. Suosittu tapahtuma! Olen linja-automme ainoa nainen, emmekä muutenkaan taida oikein istua porukkaan, jo ihan iänkin puolesta. Yritämme kyllä kovasti olla sen suuremmin erottumatta, vaikka selvästikään emme ole kyläläisiä tai veteraaneja tai sotaeksperttejä. Mielenkiintoinen reissu... Yksi takapenkin keski-ikäinen herra juo koko ajan taskumatista, pitelee takkinsa lievettä pullon edessä. Ja kommentoi kiihtyvällä tahdilla bussin etuosassa mikkiin puhuvan oppaan juttuja. Takapenkin hurjalla herralla on paksu vatsa; t-paidassa lukee: KIITOS 1939-1944. Tämä on bussiajelu on matka toiseen maailmaan, jos mikä.

Vetaraanipäivästä selvittyämme ajamme omalla autolla Putkelan risteykseen ja lähdemme päiväretkelle: meiltähän puuttuu pieni pätkä Taitajan taivalta. Sen vaeltaa nopeasti, kun tavaraakaan ei juuri tarvitse mukana kantaa. Olemme innoissamme päivän eksoottisen annin takia, juttelemme sotajuttuja. Miehenihän on sentään käynyt armeijan, mutta minä en ymmärrä näistä asioista yhtään mitään - paitsi sen, että miltä se on voinut tuntua, sotiminen. Vaikka mistäpä minä sen tietäisin: kuvittelen vain! Mutta tuntuu monen muunkin mielikuvitusta kovasti kiehtovan tämä sota-aihe. Ainakin tässä maailman kolkassa.

Emme siis niinkään huomioi maastoa tai säätä tänään. Päiväretki on liian helppoa, ei tarvitse kärsiä eli keskittyä...

Kuljemme Linnalammen laavulle kahville ja takaisin Putkelaan, auton luo. Olemme käyneet samalla laavulla keväällä, heti kun olin saanut tiedon apurahasta eli siitä, että minun on mahdollista aloittaa tutkimushommat täysipäiväisesti. Silloin oli vielä kovasti lunta maassa. Ehkä siksi laavun kuluneisuus ei tuolla reissulla pistänyt silmään. Luen nyt myös vieraskirjaa. Siinä käydään kiivasta kalabaliikkia laavun sotkemisesta. Ilmeisesti kylän pojat (?) rikkovat paikkoja humalapäissään. Laavu taitaa olla vähän liian helposti motorisoiduin kulkupelein saavutettavissa? Sääli, sillä vieraskirjan perusteella tämä laavu vaikuttaa koko Ilomantsin suosituimmalta.

Mikä tänään on aivan erinomaisen ilahduttavaa, on itikoiden määrä. Ne ovat poissa! Jihaa! Laavun vieraskirjassa on aika pirun monta itikkamerkintää, kun meidän kaltaiset etelän turistit ovat erehtyneet lähtemään keskikesällä Ilomantsin metsiin...

Paluumatkallamme, Linnalammen kohdalla, kuulemme terävää pauketta. Aivan kuin... jotakin kovaa lyötäisiin veden pintaan. Hitto vieköön, tajuamme yht'aikaa, sehän saattaa olla MAJAVA! Unelmien täyttymys! Me emme kumpikaan ole nähneet majavaa kuin telkkarissa tai akuankoissa. Täällä Itä-Suomen metsissä kuitenkin näkee kyseisen elukan kasaamia patoja hyvin usein, joten olemme jo pitkään haaveilleet siitä, että jospa sen joku kerta näkisi. Hiivimme paukkeen perässä lampea kohti. Risut napisevat miehen kantojen alla, ja minua harmittaa: hitsi, me ei ikinä nähdä mitään kivoja eläimiä kun ukkeli pitää tuollaista ääntä!

Ehdimme nähdä alhaalla lammella jotakin harmaata möykkyä ennen kuin möykky katoaa ja pauke lakkaa. No, villieläin, eihän sitä saa yllätettyä, ainakaan tällaiset amatöörit. Mutta me ehkä ja melkein kuitenkin nähtiin oikea majava! Mahtavaa! Siinä jää veteraanitouhut, sotajutut ja keski-ikäisten miesten konjakinnaukkailut kakkoseksi. Aivan loistava päivä!

TAITAJAN TAIVAL 16.8.09

HIISLAMPI - PUTKELA

su 16.8.2009

Matka: 4,5 km

Vaellusaika: 2 h (arvio)

Taukoja: 0

Kalorit: 400 (arvio)

Sää: Pientä sadetta, hiostavaa

Vaeltajat: Johanna ja Kari Hammarberg

Lähdemme jälleen matkaan vasta iltapäivällä, kahden maissa. On tosi mukavaa viettää pitkää aamua, olla heti ryntäämättä metsään, olla laiska. Paistamme brunssiksi eilen poimimiamme kanttarelleja ja juttelemme Jussin kanssa laavulla. Hän ei aio sinä päivänä jatkaa vielä matkaansa, vaan sienestää tatteja ja korjailla varusteitaan. Hän ei selvästi ahnehdi maileja - takana vasta muutama kilsa kirkonkylältä - mutta kukin tietenkin retkeilee tyylillään. Ihan kiva, että kaikki eivät porhalla kolmeakymmentä kilsaa päivässä, gsm vinkuen.

Kun lähdemme matkaan käy tietenkin satamaan. No, näinhän se menee, koko aamun olikin hieno ilma. Harmittaa aika paljon kävellä mustikka- ja sieniapajien ohitse... ruokaa olisi tarjolla, mutta se on eri reissu se, kun kuljeskellaan koppa kädessä. Nyt mennään eteenpäin.

Seutu on kaunista. Taitajan taival on hieno reitti. Ero Susitaipaleen talousmetsään on a) silminhavaittava b) surulliseksitekevä. Petkeljärven kansallispuiston jälkeen polku kulkee suuremmaksi osaksi Natura-alueella, joten olemme enemmän tai vähemmän oikeassa metsässä. Maastollisesti reitti on tosi kiva, se menee helppokulkuisena harjua pitkin, ja monesta kohtaa näkee pitkälle - ei niinkään itsestäänselvä asia Ilomantsin metsissä, väittäisin. Taitajan taivalta on käytetty arvioiden mukaan jo edellisen tuhatluvun alkupuolella, kun karjalaiset kulkivat sitä pitkin kaupantekoon pohjoiseen. Siistiä kävellä ikivanhaa polkua.

Koska edellisenä päivänä olimme kulkeneet paljon pidemmän reitin kuin mitä olin suunnitellut, tämän päivän vaihtoehdoksi jää joko vetäistä aivan pieni kävely Putkelaan tai jatkaa Linnalammen laavulle asti. Sataa. Mutta käveleminen on kyllä kivaa, maistuisi matkan jatkaminenkin... Päätämme kuitenkin, että jätämme Linnalammen vielä omaksi reissukseen - sinne on Putkelasta vain 4 km, sen käy retkeilemässä vaikka jonakin iltana.

Ajamme taksilla Putkelasta takaisin autollemme Petkeljärvelle. Taksimatka kustantaa 45 euroa - isoin menoerä tällä reissulla, sillä olisi ostanut bensat Helsinkiin asti. Juttelen taksikuskin kanssa autossa, vaikka on huono olo (perhanan pikkubussit, niissä ei takana voi istua, jos on yhtään pidempi ihminen). Taksikuski kertoo suurinpiirtein ensimmäiseksi, että Ilomantsissa oli vielä 1960-luvulla 15 000 asukasta ja nyt niukin naukin 6 000. Kunnan autioituminen on aihe, jonka paikalliset ottavat hyvin usein jo keskustelun aluksi esille. Asia on ihmisten mielissä.

Petkeljärveltä ajamme jälleen kylälle aterioimaan. Kävi niin, että emme syöneet ollenkaan tätä reissua varten varaamiamme varsinaisia ruokia, joten kannoimme niitä selässämme tuon parikymmentä kilsaa aivan turhaan. Minä kannoin turhaan mukanani myös rakkaan Walt Whitmanin runoja - ajattelin, että nyt on kiva kun voi ottaa kirjan mukaan, mutten illalla sitten jaksanutkaan enää lukea mitään.

Toteamme, että tämän ympyrävaellusteokseni (Möhkö-Patvinsuo-Kivilahti-Koitajoki-Mekrijärvi- Petkeljärvi-Möhkö) kävelyosuuksista on jäljellä enää Putkela-Linnalampi (4 km) ja Petkeljärvi-Möhkö (noin 15 km), ja sitten olemme done. Ihan mukavaa, että retkiä on vielä jäljellä! Kun vaellukset on suoritettu, niin menemme herkuttelemaan parhaaseen paikalliseen ruokaravintolaan. Mahtavaa, on ruoankin puolesta jotain mitä odottaa. Vaikka en kyllä odota, että saamme tämän ympyrävaelluksen tehdyksi. Oikeastaan se on aika hirveä ajatus... Pitää heti keksiä joku korvaava vaellusprojekti.

Tämän päivän kävelyyn meni niin onnettoman vähän aikaa, että tunnen itseni aivan kipeäksi. Tuntuu tyhmältä kävellä vain pari päivää metsässä. Aivan selvästi kehoon jäi jotenkin hölmistynyt olo - häh - juurihan me vasta aloitettiin kävely metsäpolulla, kartan kanssa, rinkka selässä - mitäs me nyt jo kotiin tullaan...? Menen vielä illalla parin tunnin kävelylle, vasta sitten olen tältä erää valmis. Vaikka kyllä asia on niin, että Jussi ja Londra, metsäänjääjät, ovat tämän erän kiistattomat voittajat.

TAITAJAN TAIVAL 15.8.09

PETKELJÄRVEN LEIRIKESKUS - HIISLAMPI

la 15.8.2009

Matka: 15 km

Vaellusaika: 5 h 30 min (arvio)

Taukoja: 1

Kalorit: 1000 (arvio)

Sää: Ensin kaatosade, sitten lämmintä

Vaeltajat: Johanna ja Kari Hammarberg

Täällä taas, metsässä. Ja taas tulee vettä. Ja taas ottaa päähän - vai ottaako? Itikoita ei enää juurikaan ole, paarmat ovat poissa, eikä viikonloppua varten pakattu rinkkakaan paina juuri mitään. On lämmintä, muttei kuuma. Sadekin tuntuu ... ihan lohdulliselta.

Lähdemme matkaan vasta klo 17 jälkeen, kun kaatosade on juuri alkanut. Hieno homma - säätiedotuksen mukaan tänä viikonloppuna ei olisi pitänyt sataa, mutta ilmeisesti nyt on kyseessä ns. paikallinen kuuro. Sateen jälkeen ilma on kuitenkin ihana - koittaa kaunis, mahtava loppukesän ilta. Aloitamme matkan Petkeljärven kansallispuiston päästä. Tarkoituksenamme on vaeltaa Tetrijärven laavulle yöksi. Reitti osoittautuu kuitenkin niin helppokulkuiseksi - tai rinkka niin kevyeksi - että Tetrijärvellä päätämme vielä jatkaa matkaa. Loppujen lopuksi meille käy kuin nälkäisille, ravintolaa etsiville turisteille vieraassa kaupungissa - mikään paikka ei ole riittävän hyvä, aina pitää jatkaa matkaa. Seuraavaksi nimittäin ohitamme Issonjärven uimarannan, jossa olisi periaatteessa voinut yöpyä - mutta ei, paikka on liian kämäinen. Tässä vaiheessa alkaa jo hämärtää... olisi hyvä jäädä jo aloilleen, mutta toisaalta käveleminenkin himottaa. Ruhkarannan lomakylälle emme käänny, vaikka sinne olisi vain kilometrin matka polulta ja perillä virallinen telttailualue. Loppujen lopuksi päätämme, että jäämme yöksi Hiislammen laavulle, tuli mitä tuli.

Matkalla näemme polulla kohmettuneen kyyn sekä myöhemmin ihan oikean karhun ulosteen. Vau. Kuvaan kyytä hetken videokameralla, ja se sihisee meille.

Kun lopulta saavumme Hiislammelle, kello on jo 22:00. On pimeää. Laavulta loistaa tuli - yllättävää, ajattelimme, että emme tällä kertaa törmäisi keneenkään. Mutta ei - laavulla istuskelee vantaalainen Jussi koiransa Londran kanssa. Jussi on menossa parin-kolmen viikon vaellukselle, Susitaipaleen kautta Patvinsuolle ja sieltä bussille. Hänellä ei ole kiire kotiin. Tuskin on koirallakaan.

Olemme aika väsyneitä, joten emme laita kunnon ruokaa - syömme vain leipää ja kuppikuumaa. Jussi tarjoaa meille paistamansa makkarat, joita hän ja Londra eivät ole jaksaneet syödä. Vastaanotamme kiitollisina tarjotut eineet ja keskustelemme noin tunnin Jussin kanssa, silittelemme koiraa. Taivaalle ilmestyy tähtiä, niitä en ole vähään aikaan nähnytkään.

Kaunista, rauhallista, teltassa on hyvä nukkua. Olla taas metsässä - sehän on upeaa, sittenkin - vaikka välillä on kyllä tuntunut siltä, että kun saan tämän teoksen tehdyksi, niin ainakaan Pohjois-Karjalassa en ihan heti vaella uudestaan. Mutta - täällä ollaan, makuupussissa tähtitaivaan alla, ja taas metsä ottaa omansa haltuunsa.

SUSITAIVAL-PATVINPOLKU -VAELLUS 20.-28.6.09. YHDEKSÄS JA VIIMEINEN PÄIVÄ

KURKISUO - KIVINIEMI

su 28.6.2009

Matka: 16 km

Vaellusaika: 4 h 35 min

Taukoja: 2

Kalorit: arvio 1200 (mittari rikki)

Sää: Hellettä ja ukkosta

Vaeltajat: Johanna ja Kari Hammarberg

Aamulla kello soi yhdeksältä – todella huonosti nukutun yön jälkeen. Olimme laittaneet kellon hälyttämään ensimmäistä kertaa vaelluksen aikana, jotta varmasti ehtisimme iltapäivän bussiin. Pakkasimme tavarat vauhdilla, minä kihisin vieläkin suurta raivoa. Ihme kyllä, junttikalastajat naapuristamme olivat myöskin ylhäällä. Ehkä he olivat menneet nukkumaan ja huudattaneet spugemusiikkiaan kello puoli neljään vain näyttääkseen meille, mistä kana pissii.

Emme edes syö aamupalaa. On kuuma, on paarmoja, ja ympäristö maailman huonoin. Yritän käydä vessassa, mutta en voi: jopa naistenvessa on tällaisessa paikassa täysin sontainen. Sinänsä vessan kunto oli kyllä ihan samassa linjassa muun touhun kanssa, joten en ole yllättynyt. Mikä näitä ihmisiä oikein vaivaa? Eikö millään muulla todellakaan ole väliä, kuin että minä saan viinani juotua?

Eilen kännissä riidellyt pariskunta nukkuu vaunussaan. Sen edusta on täynnä aikuisille suunnattua halpaa muovikrääsää. No, onhan se kivempi ”kalastaa” kun on muovipöydät ja kaljankylmentimet.

Joten: tänään heti matkaan. Nakerramme vähän näkkäriä vatsojemme täytteeksi ja sitten vapaudumme kalastajien seurasta lopuksi elämäämme.

Olemme oivaltaneet, että paikkatietojärjestelmän kautta voi saada sääennusteen kännykkään. Tosin Ilomantsin verkko ei ole kauhean kattava, ennuste on Koitereen etelälaidalta. Sen mukaan tänään +22° C ja paikallisia ukkoskuuroja.

Reitti kulkee suurilta osin tietä pitkin. Ajattelemme, että tästä ei tule liian tiukka rasti, vaikka matkaa onkin suhteellisen paljon. Jälleen olemme väärässä.

Noin kahden kilometrin jälkeen reittimerkinnät katoavat. Syynä oli joko kokonaan uusi tie, tai vanhan tien leventäminen: merkityt puut olivat kaadettu. Kartan avulla emme löytäneet reittiä uudelleen. Ok, ajattelimme, sattuma puuttui nyt peliin ja me improvisoimme eli menemme Kivilahteen kokonaan teitä pitkin. Tiereitti vaikutti kartan mukaan samanpituiselta. Ja alkuperäinenkin Patvinpolku kulkee isoin osin samaa tietä pitkin.

Päivästi tuli paljon kuumempi kuin +22°C. Se oli t-o-d-e-l-l-a kuuma. Olkapääni paloivat; oli pakko vaeltaa uikkarit yläosana, koska t-paita oli liian kuuma. Vaihdoin hellehattuani välillä auringonpuoleiselle hartialle sen suojaksi, välillä siirsin sen takaisin päähän auringonpistoksen pelossa. Kun hattu oli päässä, olkaa pisteli, kun hattu oli olalla, päätä jomotti. Huomasimme myös, että tietä kulkiessamme olimme aika loitolla vesistöistä, joten ensimmäistä kertaa jouduimme miettimään juomavetemme riittämistä. Ei paras sää veden säästelemiseen.

Jo ennen reitin puolta väliä olimme molemmat aivan naatteja. Jalka nousi maasta varsin vaikeasti. Tuntui siltä, että rinkan paino piti minua pystyssä, kun laahustin eteenpäin. Yhden kerran ehdin ajatella, että hyvänen aika – voi todella olla, että me ei päästä siihen bussiin tänään. Mutta toisaalta, eihän se olisi mikään katastrofi, meillähän oli ruokaa vaikka kuinka ja ehkä Kivilahdella olisi ihan kivaakin yöpyä. Mutta kun lähtöpäätös oli jo tehty, sen pyörtäminen tuntuisi tappiolta.

Laahustamme kuumuudessa ja porotuksessa tietä eteenpäin, melko vaitonaisina. Kun ensimmäisenä päivänä vielä marisi sydämen kyllyydestä, tänään tajuaa, että ei tosiaankaan kannata. Parempi tsempata vaan, muuten täältä ei pääse pois ikinä.

Yht’äkkkiä pilvettömälle taivaalle kerääntyy mustia pilviä. Sääennustuksen lupailema rankkasade iskee päälle. Se tuntuu suurelta armolta! Ihanaa – kaikki vaatteet kastuvat läpikotaisin, kauheat paarmat ja itikat pysyvät koloissaan kuuron ajan. Tunnen, miten virkistyn, kuin jokin nuutunut kasvi sateella. Ja taas jaksaa! Vaikka sade menee nopeasti ohi, jalka nousee asfaltilta toiveekkaammin.

Kauhistuttavien kärsimyskilometrien jälkeen saavumme vihdoin ja viimein Kivilahdelle. Meillä on pari tuntia aikaa ennen bussin saapumista. Suuntaamme suoraan uimarannalle – uimaan, syömään ensimmästä kertaa sinä päivänä sekä lepäilemään. Olen tsempannut itseäni viimeiset kilometrit mielikuvalla, jossa Kivilahden uimarannalla otan rinkan selästä, saappaat jalasta, riisun pöksyt ja kävelen järveen. Kylän keskustasta uimarantaan on vähän matkaa, mutta kestämme viimeiset metrit, kun tiedämme, että loppu on jo tässä.

Emme kuitenkaan saavu tyhjälle rannalle, vaan siellä on paikallinen kaksikko iltapäivän vietossa. Toinen istuu grillikatoksessa, rasvainen pitkä tukka silmillä, ja tuijottaa herkeämättä kaveriaan. Hän ei liikahda sen parituntisen aikana, jonka vietämme rannalla. Näyttää ihan, kuin veijari lukisi Leninin koottuja mielessään lopusta alkuun. Varsinainen nähtävyys on kuitenkin se toinen kaveri, siis se vahdattava. Klassiseen tapaan hänellä on pipo päässä ja toppatakki päällä, tässä helteessä. Hän onkii puuhakkaasti – mikäs siinä, mutta kun paikka on uimalaituri eikä yhdessäkään kolmen ongen koukuista ole matoa. Kaveri veivaa hillitöntä nykytanssikoreografiaa, siihen ei ole paljon viereen menemistä kun hän tarkistaa siimojaan puolen sekunnin välein. Tämäkin show jatkuu koko paikallaolemisemme ajan. Ellei sitten maailman tappiin asti.

Vilkaistuani laiturin sekoilua ja arvioituani tilanteen totean, että joo, antaa olla. Menen kysymään grillissä istuvalta vesseliltä, että onko tässä jotain toista paikkaa, mistä pääsisi hyvin uimaan. Hän vaikuttaa erittäin ahdistuneelta siitä, että häneltä kysytään jotain, ja viittoo nopeasti kohti laituria: ”Eikun tosta”. Ok, jos kerran huoltaja antaa luvan, niin ehkä laituria tosiaan voisi käyttää sen varsinaiseen tarkoitukseen. Menen keskustelemaan asiasta pipomiehen kanssa.

Joudun toistamaan ”Anteeksi, päästäiskö me uimaan tästä” ennen kuin pipoilija reagoi puheeseen. Traagista kyllä, hänellä todellakin pyörivät silmät päässä. Voi voi. Mutta mikään suuri lähimmäisenrakkaus ei hengi hänestäkään – kalansaalishan on uhattuna – joten hän vain osoittaa minulle laiturin vieressä olevaan kaislikkoa: "Eikun tosta". Ei ota onkiaan pois eikä päästä meitä uimaan kunnan uimarannalta! Jumaliste, hajoan. Olemme vaeltaneet 120 kilometriä päätyäksemme kaikenmaailman kalastajien armoille. Aivan, pipopääkin voisi argumentoida, että hän oli tässä ensin. En kestä, en kestä, en kestä.

Menemme uimaan rannan kaukaisimmasta kolkasta. Kaislikkoa ja mutavelliä, eikä tällaisista epäpaikoista koskaan tiedä, osuuko jalka lasinsiruun. Mutta ainakin pääsee huuhtomaan hikensä veteen. Joten, annoimme jälleen periksi ylivoiman edessä.

Syömme. Makaamme. Toteamme, että lähdetään bussille hyvissä ajoin. Minä en laita enää saappaita jalkaan, vaan sandaalit – yritän rituaalisesti päättää vaelluksen. Iloitsemme siitä, että me emme vietä päiviämme tyhjää onkien tai Leniniä takaperin muistellen. Jätämme nämäkin herrat riemumielin taaksemme. Saavumme bussipysäkille. Kuuntelemme, kun läheisestä talosta huudetaan raha-asioista. Bussi ei tule. Voi ei. Entä jos se ei sittenkään kulje tänään? Riitelijät huomaavat, että palloilemme pysäkillä. He huhuilevat meille, että eihän se linjuri pyhäisin kulje. Minut ohjeistetaan tarkistamaan asia kylän infotaululta – siinä olevan aikataulun mukaan bussi tosiaan menee tätä kautta vain arkisin. Hei, nyt käy jo leuka väpättämään. Ei kyllä haluaisi viettää ensi yötä tuolla rannalla, kylähullujen kanssa. Onko taksin tilaaminen edessä? Maksaa varmaan aika paljon... Kari ehtii jo pyynnöstäni soittaa uudelleen liikennöitsijälle (jonka rauhaa häpeillen jälleen häiritsemme), kun tielle porhaltaa tilataksi. Se on se! Jihaa! Hurraa!

Kuski pistää rinkkamme takakonttiin ja me istuudumme takaosaan. Olo on kuin suomielokuvan maalaisella, joka menee ensimmäistä kertaa kaupunkiin ja istuu hienoilla kankailla verhoilluille tuoleille. Tuntuu oudolta istua pehmeällä. Toisaalta, haiseepa autoissa pahalta ja näkeepä ikkunasta huonosti ulos.

Kivilahdelta on kirkonkylälle viitisenkymmentä kilometriä matkaa. Kuski kertoo, että eipä täällä enää paljon asiakkaita ole, mummoja vaan. Koululaiskuljetukset pitävät reitit edes vähän liikennöityinä. Ja kesäaikaan ajetaan tilataksilla eikä busseilla – ei ole tarpeeksi kulkijoita jotta kannattaisi käyttää isoa autoa. Hän kertoilee kaikenlaista muutakin kiinnostavaa Ilomantsista. Kuten että enää kolmessa kylässä on koulu. Tai että kunnanjohtaja on Rääkkylästä – nimi ei vain tule mieleen. Kuskin mielestä metsäyhtiöiden tekemät hakkuut ovat törkeitä ja luonnonsuojelu ihan järkijuttu (ohitamme matkalla erään Suomen ensimmäisistä yksityisten omistamista ja yksityisesti suojelluista suoalueista). Hän kertoo myös siitä, että paljon on häntäkin houkuteltu lähtemään Etelään – siellä on kuljetuspuolella kovasti hommia – mutta että ei hän siihen stressiin lähde, ellei ole ihan pakko. Toisaalta hän toteaa, että täällä syrjäseuduilla kaikki hommat on vähän sellaista puuhastelua, kun Etelässä tehdään bisnestä. Kuski on kanssamme samaa mieltä siitä, että Ilomantsissa ei missään nimessä kannata mennä metsään tähän vuodenaikaan. Lisäksi hän esittelee meille paikkoja niitä ohittaessamme matkaoppaan tavoin. Mahtavaa. Aina kannattaa kysyä paikalliset asiat taksikuskeilta.

Todellisuudessa olemme ihan pyörällä päästämme. Kari voi vähän huonosti. Minä olen henkisesti hajalla: me kävelimme 9 päivää ja 120 km kauheaa vaivaa nähden, ja nyt vastaava matka hurahtaa autolla parissa tunnissa. Se on shokeeraavaa. Sen on maailmankaikkeuden tasolla väärin.

Kerromme, että olemme menossa Möhköön hakemaan autoamme. Kuski sanoo, että hän vie meidät sinne – tämähän on taksi. Kirkonkylällä hän poistaa Uimaharju-Ilomantsi –kyltin etulasista ja laittaa mittarin päälle. Hyvä, nyt meidän ei tarvitse haahuilla kylällä etsimässä kyytiä vaan pääsemme autolle heti. Olimme haaveilleet, että menisimme Parppeinvaaralle syömään herkkuruokaa (siellä on ns. parempi ravintola), mutta ikävä kyllä emme sinne enää ehdi. Möhköön siis.

Perillä kuski pyöristää summan viidellä eurolla alas, mutta ei anna kuittia – ihan kuin ulkomailla olisi! Hän tarkastelee vielä hetken kanssamme autoamme – joka ei oikein vieraiden katseita kestäisi – asiantuntijan silmin. Sitten toivotamme hyvää kesää ja lähdemme suuntiimme.

Yht'äkkiä: minä istun pelkääjän paikalla. Kari istuu ratin takana. Likaiset rinkkamme ovat takapenkillä, saappaat takakontissa. Kari käynnistää auton. Radio menee päälle. Ajamme tielle. Katsomme toisiamme. Täydellisen absurdi olo.

Ajamme syömään kirkonkylän ainoaan avoinna olevaan ravintolaan. Ovella luemme lööpistä, että Michael Jackson on kuollut. Syömme hampurilaisateriat, jotka ovat totaalisen väärä valinta. Se on kai ohi nyt, mitä? Istumme tuoleilla emmekä enää kävele. Voimme ajaa vaivattomasti minne vain. Tämähän on ihan sairasta tai vähintäänkin outoa. Tämä on arkimaailmaa! Mitä siinä tehdään? Käydään kaupassa? Luetaan aamulla lehti? Päivisin hakataan tietokonetta sisätiloissa, suljetun ikkunan takana. Ehkä kävellään pikku lenkki töihin ja takaisin tai vaikka koiran kanssa?

Kun vaeltaa, ajattelee koko ajan matkan päätä ja pituutta. Kun palaa ihmisten ilmoille, tajuaa että on kehittänyt terveen fyysisen riippuvuuden kävelemiseen, ulkonaolemiseen, hyvään uneen. Että jos jompi kumpi elämäntapa on outo, niin se ei välttämättä ole se minkä luulisi. Ehkä Thoreau on oikeassa, kun sanoo:

"I think that I cannot preserve my health and spirits, unless I spend four hours a day at least sauntering through the woods and over the hills and fields, absolutely free from all worldly engagements.(…) When sometimes I am reminded that the mechanics and shopkeepers stay in their shops not only all the forenoon, but all the afternoon too, sitting with crossed legs, so many of them -- as if the legs were made to sit upon, and not to stand or walk upon -- I think that they deserve some credit for not having all committed suicide long ago.”

Ja näin se loppuu, tämä vaellus, sittenkin lyhyeen. Seuraavaa odotellessa!