SUSITAIVAL-PATVINPOLKU -VAELLUS 20.-28.6.09. SEITSEMÄS PÄIVÄ

SAARIKOSKI - MAJANIEMI

pe 26.6.2009

Matka: 16,5 km

Vaellusaika: 4 h 40 min

Taukoja: 2

Kalorit: arvio 1000 (mittari rikki)

Sää: Hellelukemissa

Vaeltajat: Johanna ja Kari Hammarberg

Tänään lähdemme matkaan jo aamutoimien jälkeen, yhdentoista maissa. Vaikka ajankohta on vuorokauden huonoin niin lämpötilan kuin uv-säteilyn suhteen, Saarikosken hirviöhyönteiset tekivät lähtöpäätöksen helpoksi. Eilisen hesarin arvion mukaan nyt on + 24°, joten helleraja on rikki. Minäkin laitan päälleni pelkän uimapuvun housujen lisäksi, vaikka se ei säteilyn ja hyönteisten kannalta oli järin järkevää. On liian kuuma vaeltaa t-paidassa. Nyt kumppareiden – noiden erinomaisten vaellusjalkineiden – huono puoli tulee esiin: helteellä ne eivät ainakaan jalkaa vilvoita. Aviomies pitää vielä villasukkia hiertymiensä takia. Huh huh.

Juttelemme aamulla vielä laavussa yöpyneen kaverin kanssa. Patjaviritys oli kuulemma pitänyt itikoiden määrän sisällä kohtuullisena. Hän ei kuitenkaan ole muuttanut mieltään yön aikana ja aikoo tänään vaeltaa vain Patvinsuolle, josta hänet tullaan hakemaan pois. Lahjoitamme hänelle Naarvasta saamamme aarteen, eilisen hesarin, jota hän jää selaamaan kun lähdemme matkaan.

Polulla vannotan itseäni, että minun pitää konkreettisesti muistaa tältä reissulta nämä paarmat. Jos unohdan eli aika kultaa muistot, kuten yleensä vaeltamisen jälkeen käy, on mahdollista että taas löydämme itsemme tallustamassa jossain suoalueella keskikesällä. Tähän aikaan kannattaisi varmaan vaikka meloa- se voisi olla sekä kivaa että virkistävää tässä kuumuudessa. Mutta ei vaeltaa. Olenkohan jo vähän liiankin vakuuttunut? Ehkä kokemamme olosuhteet ovatkin poikkeus?

Alun 4 kilometriä reitti seurailee Lutinjokea. Joki on hieno, paljon leveämpi kuin mitä kartan perusteella odotti. Ja se kulkee ylväänä uomassaan. Tunnetuista syistä emme kuitenkaan pääse nauttimaan sen hienoudesta juuri satunnaisia vilkaisuja enempää. Tietenkin haluaisi mennä uimaan, mutta eihän täällä voi. Pidämme kuitenkin yhden istuskelutauon niillä main, kun reitti erkanee polusta. Kartan perusteella vesistöjä eli miellyttävähköjä taukopaikkoja ei ennen Suomujokea ole, ja me yritämme nauttia joen teoreettisesta viileydestä niin kauan kuin se on mahdollista.

Minulle ei enää ruoka maita. Se ei ole hyvä – se voi olla signaali alkavasta uupumisesta. Siksi pakotan itseni syömään iltaisin kunnolla. Päivällä on niin kuuma, ettei mikään lämmitetty ruoka - vaikkapa vain Kuppikuuma – mene alas. Toisaalta ei tee yhtään mieli kuivahedelmiäkään, vaikka usein vaelluksella ne ovat toimineet hyvin. Ei oikein tee mieli mitään, paitsi korkeintaan näkkäriä, varmaankin suolan takia. Onneksi älysimme ostaa erilaisia paketteja. Olisi yli viikon vaelluksen aikana yksi ja sama koulunäkkäri voinut ruveta tökkimään... On selvää, että kannamme ainakin kolmasosan sapuskoistamme takaisin kotiin. No, ei naurata kantaa turhaa painoa, mutta parempi tietysti liikaa ruokaa kuin liian vähän. Nyt kun olisi joku nälkäinen vaeltaja tässä, voisi tehdä lahjoituksen.

Jälleen päivämatka tuntui kertakaikkisen loputtomalta. Toisaalta, tänään on kyllä ihan faktuaalisestikin matkamme pisin osuus. Mutta tunne ei tietenkään liittynyt reitin todelliseen fyysiseen pituuteen, vaan yleiseen fiilikseen. Lutinjoki-Suomujärvi –taipaleen välille osui myös yksi koko vaellusreitin ikävämmiksikokemistamme osuuksista. Se oli loputon, epämääräinen, äskettäin harvennettu, soistunut metsä. Polun molemmin puolin kasvoi tiheää varvikkoa. Sitä joutui koko ajan huitomaan kasvoilta pois, samalla kun toisella kädellä yritti liiskata paarmoja. Hakkuiden takia puiden suomaa suojaa ei ollut, joten pilvettömältä taivaalta porottanut aurinko niinsanotusti tykitti suoraan. Ja hyönteisten määrä taisi lähennellä euroopanennätyslukemia.

Mutta, jälleen, vaeltajien luoja on olemassa, ja tämäkin piina päättyi aikanaan. Iltapäiväsellä saavumme Patvinsuon kansallispuiston alueelle. Eron maisemassa huomaa selkeästi ja heti. Voi Suomea, kun oikeaa metsää ei täällä juuri näe, paitsi luonnonsuojelualueilla. Se, minkä yleisesti luullaan olevan metsää, onkin todellisuudessa puupeltoa. Kuka ja mikä palauttaisi metsät metsiksi? Eihän tuota äskeistä raiskattua varvikkoa ja tätä voi mitenkään edes verrata.

Pistämme teltan pystyyn Suomujoelle. Tarkoituksenamme on uida ja viettää siestaa kuuman ajan yli. Onpa tosiaankin helteistä! Yöpymispaikkaamme Koitereen rannalle on vielä 3,5 kilometriä jäljellä. Uimisen kanssa käy jälleen huonosti, koska joki on onnettoman matala. Kiva luonnonhiekkapohja siinä kuitenkin on. Jonkinlaisen peseytymisen jälkeen linnoittaudumme hyönteisiltä telttaan. Siestanvietto muuttuu päiväuniksi, joita onkin kiva vedellä, kun päivämatkan pisin osuus on takana ja teltassa lempeän lämmintä.

Minun edelleen nukkuessani Kari tapaa laavulla ihmisiä: ensiksi about 35-vuotiaan urheilullisen pariskunnan, jotka tulevat paikalle Suomujokea pitkin kävellen. He ovat jokivaelluksella! Sellainenkin retkeilymuoto on siis olemassa. Heillä on kuulemma päällään asianmukaiset varusteet ja rekvisiitat, mm. sukelluskengät ja urheiluhuivit. Pariskunta on myös erittäin timmissä kunnossa. Ärsyttävää. Joka tapauksessa, he olivat kahlanneet jokea pitkin useamman tunnin ajan. Se ei kuulemma kummemmin syvene missään vaiheessa, ja hiekkapohja on miellyttävä kulkea. Varmaankin tuollainen olisi hauskaa näin kuumana päivänä. Toiseksi Kari tapaa vielä uudestaan sen nuoren kaverin, joka yöpyi Saarikoskella. Hän on edelleenkin menossa Suomujärven luontotalon kautta kotiin.

Seitsemän maissa ilma alkaa aavistuksen verran viiletä. Me pakkaamme teltan ja reippautta puhkuen suuntaamme päivän viimeiselle taipaleelle. Oikeastaan tuollainen siesta on kyllä ihan hyvä, taas jaksaa. Minua lopputaipaleella kannattelee henkisesti myös tieto siitä, että pian näen Koitereen. Vaikka olenkin ollut paljon Ilomantsissa, en vielä koskaan ole nähnyt kyseistä kuuluisaa järveä – paitsi Rauta-aika –tv-sarjassa ja YLEN www-sivujen ohjelma-arkistossa. Vanhoissa dokkaripätkissä hehkutetaan järveä; ”Satasaarinen Koitere” tai ”Koitereessa riittää saari jokaiselle kesäpäivälle.” Olen myös kuullut, että nimenomaan näiltä rannoilta löytyy kunnan varsinainen kesämökkitihentymä. Joten järven on nyt sitten kai oltava hieno!

Kipitämme suhteellisen vauhdikkaasti loppumatkan suotaipaleiden yli. Näemme joutsenpariskunnan. On seesteistä ja hiljaista.

Suomaisen maaston loputtua seuraa pieni kangasmetsä-tyyppinen kaistale, sitten: ranta. Pakko myöntää, että järvi aukeaa tosi komeasti. Majaniemestä ei tosin näe kovin pitkälle, sillä lyhyehkön venematkan päässä on saari, Rännänsaari, joka blokkaa näkymän selälle. Pirun hienot, erämaisen oloiset maisemat. Pian kuitenkin huomaamme, että rannan puut ovat kaatuneet hassusti vinksin vonksin kohti vettä – penger näyttää pettäneen alta. Leiripaikan infotauluilta voimme lukea, että näin tosiaan on käynyt. Satasaarinen, legendaarinen Koitere toimii tänä päivänä myös Pamilon voimalaitoksen säännöstelyaltaana. Veden korkeuden vaihtelujen seurauksena ranta romahtaa. Hurjaa. Ja ensin kun näytti, että tämä on koskematon tämä maisema – ei sinne päinkään!

Pääsemme vihdoin uimaan – edellinen kunnon uintikertahan oli Särkkäjärvellä. Mikä autuus. Hyvä, hiekkapohjainen, joskin pitkään matala ranta. Paarmoja ja hyttysiä on, mutta kaikkea hyväähän ei voi kerralla saada. Laitamme teltan pystyyn, pesemme pyykkejä, alamme keitellä iltaruoaksi risottoa. Tällöin paikalle ilmestyy inkkarikanootilla vanhempi herrasmies. Vedestä noustessaan hänen silmänsä näyttivät tosi sinisiltä. Aivan kuin aurinko olisi heijastanut niihin liian pitkään, väri oli samaan aikaan sekä kulunut että silmiinpistävän kirkas. En tiedä, onko tällainen ilmiö fyysisesti mahdollista...

Syömme nuotiolla melojaherran kanssa samaan aikaan. Hän on oikein mukava. Hän on eläkkeellä ja harrastaa melomista, tänään oli tullut koko Suomujoen. Siihen oli mennyt koko päivä. Hän manaili Metsähallitusta, oli sitä mieltä, että Suomusta saisi erittäin hienon melontareitin, mikäli jokeen kaatuneet puunrungot poistettaisiin. Ehkä valtio ei sitten halua tehdä joesta yleistä melontakohdetta...? Matkantekoon oli kuitenkin mennyt ylettömästi aikaa juuri joessa makaavan hervottoman runkomäärän takia.

Keskustelemme hiukan myös maisemista. Hän sanoo, että kyllähän tuo Koitere on hieno ja näin, mutta kun hän itse asuu Puruveden rannalla (Suomen puhtain järvi, meille muistutetaan), niin eihän mikään tällainen suojärvi näytä miltään sen rinnalla. - Minusta tämä on kauhean mielenkiintoinen aspekti maisemakokemuksessa, olen puhunut siitä aikaisemminkin eri ihmisten kanssa. Vaikuttaisi siltä, että kullakin meistä on oma maisemansa, johon kaikki uudet maisemat aina vertautuvat Puruveden herran kuvailemalla tavalla: Onhan tämä hieno, mutta ei kuitenkaan niin hieno kuin X. Usein ykköshieno maisematyyppi on tai muistuttaa lapsuudenmaisema(a).

Käy myös ilmi, että melojaherralla on diabetes. Kohtauksen riski on hänen mukaansa olemassa, koska sinä päivänä tuli fyysistä rasitusta vähän liikaa. Jollain melontareissulla oli kuulemma samasta syystä hengenlähtö ollut lähellä. Lupaamme tulla aamulla herättelemään, mikäli hänen teltastaan ei kuulu elonmerkkiä.

Tämä päivä on saanut meidät vakavasti pohtimaan eri kesäretkeilyvaihtoehtoa kuin tämä metsässä kävely kivenmurikka selässä. Todellakin, olisihan se nyt paljon järkevämpää kulkea kuumalla ilmalla vesitse kuin maitse. Viimeisen silauksen kantaan antavat melojaherran eväät. Hän grillaa makkaraa (ok, makkara ei ole suurta gourmeeta, mutta kuvittele miltä se tuoksuu, kun olet viikon syönyt kuppikuumaa ja näkkäriä), ottaa palanpainikkeeksi viiniä (pahvitonkka! kuvittele, mitä se painaa) ja jälkkäriksi munkkeja. Munkkeja!

Voi, mikä autuus olisikaan nyt syödä jotain oikeasti herkullista, eikä esimerkiksi litistyneitä luumuja – joita meiltä löytyy, ne kun ovat kevyitä kantaa ja terveellisiä. Kyllä tässä taitaa nyt syntyä kaksi uutta melomisharrastajaa – ihan vaikka jo sapuskojenkin takia. Yöllä teltassa sovimme, että kun pääsemme pois täältä, ajamme suoraan syömään johonkin hyvään ravintolaan.

SUSITAIVAL-PATVINPOLKU -VAELLUS 20.-28.6.09. KUUDES PÄIVÄ

NAARVA - SAARIKOSKI

to 25.6.2009

Matka: 12 km

Vaellusaika: 3 h 40 min

Taukoja: 0

Kalorit: arvio 700 (mittari menee rikki)

Sää: Kuumaa

Vaeltajat: Johanna ja Kari Hammarberg

Tänään päätämme lähteä matkaan vasta oikeasti alkuillasta, sillä on todella helteistä. Alkupäivästä pesemme saunan pihalla pyykkiä ja juttelemme samalla toisen asiakkaan eli vihtiläisen herran kanssa. Hän on vaimoineen jo ties monennetta kesää Onnin hoiteissa. He viettävät täällä myös joulut, sillä ”Narvassa on siihen aikaan takuuvarmasti lunta”. He olivat alunperin löytäneet paikan aivan sattumalta: ajaneet autolla ohi kymmenen vuotta sitten, kun juuri sitä mökkiä, jossa he nyt lomailevat, pystytettiin. Mökki on alunperin savottamökki ja muuten kuulemma hieno, paitsi että ”Onni olisi voinut jättää sen remontin tekemättä, siinä oli nimittäin alkuperäiset hirret näkyvillä”. Näkemättäkin aavistamme, mihin hän viittaa.

Juttelemme aikamme kaikenlaisia: että Ilomantsissa olisi äijien puheiden mukaan järvet täynnä kalaa kun ei ole enää kalastajia; että Naarvassa olisi myynnissä 1980-luvulla rakennetussa (!!!!!!!!!!!!!!!!!!!) rivitaloyhtiössä kolmio 16 000 eurolla; että Onnin poika tosiaan on Juha ja että hän työskentelee taksikuskina (lienee ainoita mahdollisia ammatteja kylällä) ja asuu kotitilallaan – Onnin ja tämän vaimon onneksi; että 10 vuotta sitten kylällä oli vielä kauppa ja Osuuspankki (!!!!!!!!!!!!!!!!!!!) - tämä on kyllä aivan posketonta, sillä tänä päivänä kylä on todella melko autio - ja että ”Pohjois-Karjalassa on kiva kun kaupassakin ihmiset osaavat jutella asiakkaalle: eihän se mitään maksa, että on ystävällinen.”

Eihän se tosiaankaan mitään maksa, se small talk. Meilläkin on paljon kivempaa, kun on tämän Vihdin mies jonka kanssa turista. He lahjoittavat meille huomaavaisesti vielä sen päivän hesarin. Jonka luemmekin erittäin tarkkaan.

Päätämme myös, että tänään on se päivä, jolloin syömme klassista vaellusherkkua eli lettuja ja hilloa. Hillo on säilynyt syötävässä kunnossa tänne asti. Mutta. On niin kuuma, että letut eivät oikein toimi – kyllähän ne tosin nopeasti suihin katoavat, mutta ilmankin olisi hyvin pärjännyt. Eikä valmispussiletuista oikein koskaan tule tilanteen vaatimia eli superhyviä. Suutuntuma on jotenkin jauhoinen tai tahmainen. Päätämme, että seuraavan vaelluksen herkku tulee olemaan jotain muuta kuin tämä.

Iltapäivällä pihalle ilmestyy parikymppinen mies, joka on tulossa Jorhosta ja aikoo jatkaa vielä Saarikoskeen asti. Eikä tämäkään kaveri kyllä miltään urheilijalta näyttänyt, ihan tavalliselta tyypiltä kuten mekin – ja piru vie, sekin vetää tuplana näitä meidän päivämatkoja. Olemmeko me tosiaankin näin lössöjä? No, kaveri lähtee rinnettä alas ja sovimme tapaavamme illalla Saarikoskella.

Käymme maksamassa yöpymisemme Onnilla tien toisella puolella. Hän kirjoittaa meille kuitin kauniilla, vanhanaikaisella käsialalla. Asuintalonkin teemana on remontti, sillä sinne on rakenteilla kuisti. Kysyn, että näköalojenko takia (jotka ovat aivan satumaiset), mutta ei, vaan käytännöllisistä syistä: Ilman suojaa talon ulko-ovi kinnaa, koska ”seinään sataa aina”. Onni näyttää meille, että eihän se ovi kiinni mene vaikka kuinka vetää. Jep.

Kyselen Onnilta pitempiaikaisten majoittumisten hintaa ja sitä, että onko syksyllä tilaa. Onni tuntuu ilahtuneelta, kun yösija kelpasi vieraille. Syksyllä on kuulemma melko paljon ”metättäjiä”, mutta ”tervetulloo, tervetulloo”. Kyselemme Onnilta myös kylällä sijaitsevasta, museoidusta asesepän pajasta. Hän tarjoutuu soittamaan puolestamme naapurissa asuvalle Reinolle, joka vastaa pajan esittelystä. Esittelyhommat sopivat hänelle, joten päätämme viettää iltapäivän paikallishistorian merkeissä.

Reino esittelee meille pajaa jokseenkin rutinoituneesti. Se on alunperin säästynyt Naarvan entisaikaisen kansakoulunopettajan innostuksen tuloksena – ”ennenhän näitä oli joka kylässä”. Viimeinen ja/tai kuuluisin seppä oli Reinon isoisä, tai mummon isä, olen unohtanut. Vielä Reinon isäkin oli aikanaan käyttänyt pajan vehkeitä ja väittämä on, että ne olisivat edelleenkin käyttökunnossa. Pajassa on myös vanhoja pyssyjä jne pikkupoikia innostavaa tavaraa. Lähtiessämme kysyn Reinolta, onko museossa paljon kävijöitä. No, me olimme kuluvan kesän ensimmäiset; edellisenä vuonna oli käynyt kaksi paria. Tänä kesänä saattaa kuitenkin yleisömäärä paukahtaa. Kun astumme pajasta pihalle vihtiläispariskunta pyyhältää mäkeä alas samoissa aikeissa. Joten tänä vuonna jo kesäkuussa neljä kävijää!

Kävelemme vielä katsomaan kylässä sijaitsevaa rajaseutukirkkoa (”Avoinna sopimuksesta” - havahduttava virke kirkon ovessa). Kirkko on rakennettu sodan jälkeen, kuten iso osa kylän rakennuksista. Silloin kirkko ja palvelut ja uudet talot tulivat tarpeeseen, väkeä riitti. Ja nyt kylä on tyhjää täynnä tai ainakin puolillaan. Muutoksen nopeus ja skaala tuntuvat massiivisilta. Ja epäoikeudenmukaisilta.

Kun kello 16:30 kävelemme rinkat selässä pihalle valmiina matkaan, huomaamme että sisäinen kellomme jätättää. Saksalaiset ovat jo pystyttämässä telttaansa pihalle! Tällä kertaa emme jää juttelemaan, vaan morjestamme iloisesti vahdinvaihdon merkiksi. Näpsimme pihalla pari naamakuvaa maisemilla ja lähdemme kipittämään rinnettä alas.

Heti vaaran alapuolella saan taas pienen raivarin. Ilmeisesti edellisen päivän hirmumyrsky oli kuitenkin jäänyt kaivelemaan, ja riita on nopeasti valmis. Tortellinien sijasta tänään lentää rinkka. Yksi juomapullo menee ruttuun, muttei hajoa. Tämä on luojan lykky, sillä emme ehkä olisi pystyneet jatkamaan siinä kuumuudessa vain yhdellä pullolla. Vihdoin ymmärrän, mitä eräs tuttavamme sanoi, kun kuuli meidän lähtevän 120 kilometrin vaellukselle: siinä on teille parisuhdekurssia. Pitikö tämäkin oppi tulla tänne asti saamaan!

Loppujen lopuksi jälleen jatkamme matkaa yhdessä emmekä tänäänkään soita takseja. Jospa loppumatkasta selviäisi huutamatta?

Reitti on melko helppokulkuinen, se kulkee suureksi osaksi teitä ja suoria polkuja pitkin. Se ei kuitenkaan ole maisemallisesti mitenkään innoittava, ja hyönteismäärät ovat voimakkaassa kasvussa. Lähestymme Patvinsuota ja muita suuria suoalueita, ja hyttyset sekä paarmat lisääntyvät hetki hetkeltä. Ne myös tuntuvat tulevan koko ajan agressiivisemmiksi. Sanalla sanoen, ne ovat sietämättömiä, emmekä voi pysähtyä pitämään taukoja niiden takia. Varsinkaan hyönteisverkoton Kari ei kestä pysähtyä. Mutta ei minunkaan todellakaan tee yhtään mieli. On myös hyvin kuuma ja aurinko paistaa mojovasti silmään. Ensimmäisen päivän tapaan tänään reitti tuntuu loputtomalta, odotan koko ajan että Lutinjoen ylittävä lautta lähellä yösijaa tulisi näköpiiriin. Lopulta se tuleekin. Hyönteisiä on kuitenkin niin paljon, että uimista/peseytymistä ei voi edes harkita.

Matkalla lähellä jokea näemme elämämme ensimmäisen karhun jätöksen. Vau. Olemme erämaassa!

Saarikosken yöpymispaikka on – no, miten tämän nyt ilmaisisi – epämiellyttävä. Se näyttää olevan kalamiesten käytössä, ja ikävä kyllä tämäkin paikka on heidän jäljiltään tyypillisesti kuluneessa kunnossa. Laavu on koirankoppimallia, emmekä ole lainkaan harmissamme, että se on jo sen päivällä näkemämme nuoren miehen valtaama. Laavun aukko on peitetty vanhoilla patjoilla. Muutenhan siellä ei voisi olla, ei hetkeäkään, ei tässä infernaalisessa hyönteismeressä. Emme tosiaan voi peseytyä, emme ottaa paitaa pois päältä edes siksi hetkeksi, että pesisi kainalot. Hätäratkaisuna kastelemme pyyhkeemme ja pyyhimme niillä sitten nahkojamme teltassa. Myös syömisen ja hampaiden pesun hoidamme teltassa. Ulkona ei tee mieli oleilla ellei ole pakko.

Ruoan kuitenkin laitan rannassa trangialla sillä aikaa, kun Kari pystyttää teltan. Vaellustoverimme tulee juttelemaan. Hän on aivan eri mies kuin Naarvassa. Reippaus on poissa: ”Missään ei ole ikinä ollut niin paljon itikoita kuin viimeisen kolmen kilometrin matkalla.” Hän on hukannut makuualustansa (jonka näimme polun varrella, mutta jonka jätimme paikoilleen. Hitsi, olisi pitänyt ottaa se mukaan...). Lisäksi hän oli hajoittanut kenkänsä (vaelluskengät!). Lopputulema: hän lopettaa vaelluksen seuraavaan päivään eli lähtee kotiin. Hän toteaa myös, että näin jälkeenpäin ajatellen olisi ollut fiksua jäädä yöksi Naarvaan. Kuullessani tämän olen iloinen siitä, että olemme osanneet jaksottaa vaelluksen oikein suhteessa omiin voimiimme – vaikka tietenkin olen pahoillani kotiinlähtevän kaverin puolesta. Hän tuntuu tosiaan pettyneeltä, väsyneeltä ja vihaiseltakin. Oletettavasti yö Saarikosken patjoilla tilkityssä koirankoppilaavussa ei muuttaisi päivän saldoa plussan puolelle.

Yön Saarikoskella vietämme siis telttaamme linnoittautuneina. Mutta onnellisina. Myös siitä, että vaelluksemme loppu alkaa häämöttää.

SUSITAIVAL-PATVINPOLKU -VAELLUS 20.-28.6.09. VIIDES PÄIVÄ

JORHO - NAARVA

ke 24.6.2009

Matka: 12 km

Vaellusaika: arvio 4 h (sykemittari reistailee)

Taukoja: 2

Kalorit: arvio 800 (sykemittari reistailee)

Sää: Kuumaa

Vaeltajat: Johanna ja Kari Hammarberg

Aamulla heräämme hiostavaan kuumuuteen. Telttamme muodostuu kahdesta kupoliosasta, ja väli on jo aamusta täynnä paarmoja. Jaa-a, ihan keskipäivällä ei tänäänkään kannattane metsään lähteä. Kotona kissavahtina oleva teini-ikäinen tyttäremme kertoo puhelimitse, että loppuviikoksi on luvattu kovia helteitä.

Uin, pesen pyykkiä ja kuivatan niitä tuvassa uunin päällä. Syömme lounasta. Hoidamme ja valokuvailemme haavojamme ja itikanpuremiamme: kyllä nyt on kaupunkilainen kovilla. Karilla on uudehkot saappaat jalassa, ja niiden yläreuna on hangannut hänen säärensä melkoisille haavaumille. Yksi haavoista märkii laastarin alla. Pahaksi onneksi olemme säästäneet grammoissa ensiapulaukun puolella, ja nyt jo yksittäispakatut (kevyet) desinfiointipyyhkeet ovat lopussa. Ensi kerralla täytyy ottaa koko pullo puhdistusainetta mukaan, vaikka se painaakin jonkin verran.

Emme oikein osaa päättää, tekeekö mieli ennemmin jatkaa matkaa vaiko viettää välipäivää. Yht’äkkiä seesteiseen päiväohjelmaamme tulee kuitenkin yllättävä käänne, kun saamme (no, ehkä tässä pitäisi kirjoittaa että ”saan”) riidan aikaiseksi eräästä aivan mitättömästä asiasta. Huudan niin että tupa raikuu, ja herra lennättää lounastortellineja lattialle. (Tässä vaiheessa ajattelen: ”Hienoa, nyt ne saksalaiset varmasti ilmestyvät ovesta sisään”). Molempien rauhoittumisprosessi kestää normaalia pidempään. Minäkin mietin oikein tosissani taksin tilaamista. Kokoamme kuitenkin itsemme ja päätämme jatkaa vaellusta a) yhdessä b) sinä samana päivänä välipäivän pitämisen sijasta. Vieraskirjaan kirjoitamme siististi, että olimme yöpyneet Jorhossa, emmekä sanaakaan näistä kuohuttavista tapahtumista. Oletan, että kovin moni muukaan autiotupaperheriita ei ole vieraskirjoihin päätynyt. Vaikka ne ne vasta olisivatkin kiinnostavia anekdootteja luettavaksi!

Täyttäessämme vesipulloja jo rinkat selässä saksalaiset ystävämme ilmestyvät pihalle! Tämähän on täsmällinen rytmi - he tulevat, me lähdemme. Vaihdamme muutaman sanan Harkkojärven mahtavuudesta uimapaikkana ja säästä ennen kuin minä ja Kari lähdemme taipaleelle. Kello on jo reippaasti yli 16, ja on erittäin kuuma. Itikat, tappajapaarmat ja mäkäräiset päättävät myös vaeltaa kohti Naarvaa.

Iso osa Jorho - Naarva –osuutta kulkee harjujen päällä. Niitä on helppo ja miellyttävä kulkea. Toisaalta myös tältä reitiltä löytyy aivan riittävästi ikäviä hakkuuaukeita. Kokonaisuudessaan osuus on kuitenkin viehättävä, ja kävellessä harjujen päällä on kiva fiilis siitä, että jalan alla on varmaankin tosi vanha kulkureitti. Tämän päivän taival ei tuntunut aivan ylivaimaisen raskaalta, nousuja ja laskuja oli ehkä vähemmän.

Herra X kirjoitti 1990-luvun alussa Jorhon vieraskirjaan, että ”varsinainen Susitaival loppuu noin 5 km ennen Naarvan kylää”. Hänen arvionsa on ilmeisen oikea, sillä niillä main harjumuodostelmat loppuvat. Tämän jälkeen osuus kulkee lähinnä teitä pitkin. Lopuksi reitti nousee Naarvan harjulle, joka sijaitsee 250 m merenpinnan yläpuolella. Nousu tapahtuu vanhaa kylätietä pitkin; tie sijaitsee suurinpiirtein autotien vastakkaisella puolella. Oli hienoa nousta vaaralle jalan ja vähän niin kuin takapihan kautta. Nousu ei ole liian paha ja maisemat ovat kauniita. Tosin polun varrella, ennen varsinaista kylää olevat muutamat talot ovat vähän apeassa kunnossa, pihat umpeen kasvaneita ja räystäät vinossa.

Olemme päättäneet viettää erilaisen yön ja varanneet puhelimitse yösijan kylän maatilamatkailusta. Paikka ei vaikuta kovin bisneshenkiseltä, yrittäjä esimerkiksi vastaa puhelimeen vain etunimellään ”Onni”, ja hintakin kahdelta yöpyjältä on vain 20 euroa/yö. Omistaja – joka kuulostaa puhelimessa melko iäkkäältä, sanoo, että majoitukseen kuuluu ”kaikki, mitä ihminen tarvitsee, on jääkaappi ja mikroaaltouuni”. Tämähän kuulostaa lupaavalta! Varsinainen myyntiartikkeli on kuitenkin majoitushintaan kuuluva sauna. Olemme ”pesseet” itseämme nyt riittävän monta päivää järvessä, sauna on huipuinta ikinä. Ja pyykinkin kanssa pitää taas lotrata: kiva pestä sukkia välilllä kuumassa vedessä.

Valtaessamme mietimme sitä, joskohan Onni hyödyntää yrityksensä loistavaa sijaintia reitin varrella siten, että hänellä olisi joitakin retkeilijöiden kaipaamia artikkeleita myynnissä. Me tarvitsisimme lisää pikakahvia ja desinfiontiainetta, pyykinpesuainekin on käymässä vähiin. Oletettavasti moni kulkija ostaisi mielellään vaikka jätskitötterön, monen ruokavarasto kaivannee täydennystä, ehkä joku tarvitsisi vessapaperia tai terveyssiteitä. Niin että Naarvan majoitusyrityksen kupeessa voisi olla tuhannen taalan paikka pienelle kioskille.

No niin. Mitenköhän tämän nyt sanoisi. Todellisuus on hyvin erilaista, kuin mitä me kuvittelimme sen olevan. Tai ehkä se oli juuri sellaista, kuin lähes autioituneessa kylässä lähellä itärajaa sen kuvittelisi olevan. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että täällä olisi huonompaa palvelua. Se on omanlaistaan, hyvinkin persoonallista ja mieleenjäävää. Eikä missään nimessä ainakaan mitään bisnesajattelun läpitunkemaa - mikä on nykypäivänä raikas tuulahdus (menneestä?).

Onni on varmaankin yli 80-vuotias, ystävällinen ja herttainen setä. Ilmeisesti hän hoitaa maatilamatkailuyritystä eläkepäiviensä ratoksi. Tapaamme hänet ensimmmäisen kerran, kun saavumme pihalle (reitti kulkee sen läpi) ja soitamme hänelle. Hän ilmestyy saunan ovesta vähän hämillään, housujaan jalkoihin kiskoen: olemme päässeet perille vähän aikaisemmin, kuin olimme arvioineet. Hän vie meidät majapaikkaamme, synnyinkotitaloonsa. Mikroaaltouunihan sieltä tosiaankin löytyy. Minulle jää epäselväksi, onko vesi kaivosta vaiko kunnan, mutta joka tapauksessa: vettä tulee kraanasta. 1900-luvun alkupuolella rakennettuun taloon on tehty aika persoonallinen remontti joskus 1950-luvulla. Eteinen on täynnä vanhaa kamaa ja kirjoja. Nopeasti käy ilmeiseksi, että mitään kioskityyppistä toimintaa ei tosiaankaan konseptiin kuulu – tosin meiltä kysytään, olisimmeko kiinnostuneita saunakaljoista. Se on kuitenkin artikkeli, jota emme sillä hetkellä kaipaa.

Olemme ainoat asiakkaat, joten meillä on koko iso talo käytössämme. Sauna ei ole mitenkään firman sauna eli vain asiakaskäytössä, vaan ihan Onnin perheen oma sauna. Tullessamme isäntä olikin juuri kylpemässä pihapiirin toisessa talossa majoittuvan asiakkaan kanssa. Onni itse asuu tien toisella puolella uudemmassa talossa, jonne hän huristaa autolla saatuaan meidät majoitettua.

Saunakokemus on mieleenpainuva. Löylyistä en enää muista mitään, remonttia en ehkä ihan lähivuosina unohda. Muistelemme lauteilla 1800-luvulla Karjalassa kulkeneiden kansanperinteenkerääjien pihapiirikuvauksia. Aika moni kerääjä kiinnitti huomiota rakennusten heikkoon kuntoon ja oli löytävinään tiettyä välinpitämättömyyttä rakennetun ympäristön viihtyisyyden suhteen. Tässä saunassa koemme olevamme todistamassa tämän pitkän perinteen jatkumoa. Sauna on myös aika likainen, mutta toisaalta: omistajathan ovat iäkästä väkeä.

Saunominen on kuitenkin tässä vaiheessa vaellusta tarpeen ja kivaa, vaikka paikka onkin (kuten äitini sanoisi) erikoinen. Iloitsemme myös siitä, että talon eteisestä löytyy vanhoja kirjoja – siis luettavaa (täällä ei ole vieraskirjaa, harmi). Kirjat on signeerannut Juha, ja monet moneen otteeseen. Käsialan ja valikoiman perusteella arvioimme, että kyseessä on Onnin pojan nuoruuden kirjavarasto. Mikä aarre! Minä ehdin lukemaan kokonaan yhden Christien dekkarin ja Kari englanninkielisen kirjan kapteeni Cookista. Tiesittekö, että Cook piti koko aikuisuutensa ajan päiväkirjaa, muttei kirjoittanut niihin sanaakaan henkilökohtaisesta elämästään?

SUSITAIVAL-PATVINPOLKU -VAELLUS 20.-28.6.09. NELJÄS PÄIVÄ

KAUNISJÄRVI – JORHO

ti 23.6.2009

Matka: 11 km

Vaellusaika: 4 h 30 min

Taukoja: 2

Kalorit: 1348

Sää: Kuumaa, epävakaista

Vaeltajat: Johanna ja Kari Hammarberg

Aamupäivällä Kaunisjärven vastarannalle saapuu perhe. Aikuiset tuovat lapset ja ajavat sitten autolla pois. Katselemme lasten telmimistä vedessä : pienenä sitä jaksaa uiskennella vaikka koko päivän. Näemme myös vastaavan tilanteen eläinmaailmassa: pienen kuikkapesueen ilman emoa. Kuikat uiskentelevat rannallemme turvallisentiiviissä rykelmässä ja ovat hirmu söpöjä.

Lähdemme matkaan jälleen klo 15 maissa. Pidempään ei jaksa vetää lonkkaa, vaikka kuuma päivä ei liiemmin ole ehtinyt viilentyä siihen mennessä. Juuri, kun olemme tekemässä lähtöä, alkaa rankkasade, joten joudumme odottamaan sen päättymistä ja kykkimään itikoiden syötävänä laavussa. Kun se lakkaa ja heitämme kassit selkään, metsästä tupsahtaa saksalaispariskunta. He ovat päässeet päivämatkansa päätepisteeseen juuri sillä hetkellä, kun me teemme lähtöä. Tervehdimme, mutta emme jää juttelemaan, koska mieli tekee tien päälle. Aavistelemme, että he ovat varmaan tehneet samoja päivämatkoja kuin me ja mietimme, tapaammeko heitä vielä uudestaan. He, kulkiessaan yhden päivän perässä, ikäänkuin työntävät meitä edellään.

Tässä vaiheessa alkaa olla ilmiselvää, että Ilomantsi on todella tyhjä kunta. Hienoja järviä ja kauniita seutuja on vaikka millä mitalla, mutta mökkejä ei juurikaan näy. Eteläsuomalaisen silmään seikka pistää, kun on tottunut siihen, että lähes kaikki rannat ovat kesämökkien täplittämiä. Täällä saisi olla omassa rauhassa. Ja kalaakin järvissä varmaan riittää, koska säännöllisiä pyytäjiä ei voi olla kovin paljoa. No, luonnon kannalta se ei liene huono asia, että ihmisiä ei ole, mutta kyllä se on aika apeaa, kun ajattelee, millaisen väestökadon kynsissä kunta on. Ilomantsissa mielestäni maaseudun syrjäytymisprosessi vaikuttaa olevan aika pitkällä: edelläkuvatulla tavalla jo silmämääräisestikin havaittavissa.

Niin. On se vähän apeaa.

Päivä on tukalan kuuma. Reitti kulkee osin hakkuaukeilla, ja paahde on kova. Paarmat ilmestyivät eilen, tänään ne ajavat meitä hulluteen. Onko mitään vastenmielisempää kuin jättikokoinen paarma? Hyvänen aika, en tiennyt että sellaisia elukoita Suomessa edes on! Ampiaisennäköisiä, valtavia paarmoja! Kärpäsennäköisiä, joilla on kuvottavat vihreät silmät. Totaalisen infernaalista. En koskaan, en koskaan enää retkeile Ilomantsissa tänä vuodenaikana. Kevät, syksy, talvi: kaikki ne käyvät erinomaisesti. Mutta kesä, ei.

Rinkka alkaa tänään tuntua jo siedettävän painoiselta. Se on positiivinen merkki.

Saavumme yöpymispaikalle eli Harkkojärven rannalla sijaitsevalle Jorhon autiotuvalle jälleen illansuussa. Moni Särkkäjärven autiotuvan vieraskirjaan kirjoittanut mainitsee, että Jorhon tupa on tosi kodikas ja hyvinpidetty. No, onhan se. Tuvan ja alueen kunnossapidosta vastaavat jo edellispaikasta tutut Brihat. Vieraskirjasta löytyy myös Tompan ja Kepan merkintä, he ovat viettäneet lounastaukoa siellä edellispäivänä. Höh. Aika paljon ovat meitä edellä... Kirjassa on paljon merkintöjä. Tämä on selkästi myös paikallisten päiväretkipaikka: moni isäntä on käynyt kalassa ja mummot puolukassa. Ja molemmat ryhmät paistamassa makkaraa.

Jorhon tuvassa on vieraskirjoja koko tuvan olemassaolojalta. Tupa on perustettu 1990-luvun alussa, laman aikaan. Hirveän mielenkiintoista lukea merkintöjä noin pitkältä ajalta. Suomalaisten kävijöiden (joka on tottakai selkein käyttäjäryhmä) lisäksi tuvalle alkaa ilmestyä myös saksalaisia vieraita jo 1990-luvun aikana. Jonkin verran, mutta hyvin vähän, on kävijöitä myös muista länsimaista, kuten Ranskasta tai Itävallasta. Kuvaavaa on, että venäläisiä kävijöitä – tai siis sellaisia, jotka ovat merkinneet puumerkkinsä kirjaan – löytyy koko ajanjaksolta vain yksi seurue. Ja sekin tältä kesältä. Päättelen tästä että suomalaista jokamiehenoikeutta ja autiotupajärjestelmää lienee markkinoitu/tiedotettu paremmin länteen kuin itään päin.

Tuvan pihalla on tietoiskutaulu, jossa kerrotaan suomeksi, englanniksi ja saksaksi susista. Taulun mukaan silläkin hetkellä kuin minä luin tekstiä, susi tarkkaili minua metsästä. Näinköhän on?

Autiotuvan tontti on aika iso ja sen pitkä hiekkaranta on aivan mieletön. Huippupaikka uida. Mielestäni koko järvimaisema on erittäin kaunis. Vastarannalla ei näy mökkejä... eikä ketään tule tuvallekaan, vaikka odotimme, että ehkä tänne nyt sitten voisi ilmestyä joku, kun kirjoissakin on niin paljon merkintöjä. Mutta ilmeisesti paikkakuntalaiset eivät pyöri metsässä tänä kirottuna hyönteisaikana. Ketään ei tule. Mietimme, että nyt kun alamme olla puolivälissä lyhyintä versiota matka-ajastamme, voisimme ihan hyvin viettää yhden kesälomapäivän tällä paikalla. Paikka on kiva ja sitä paitsi minun täytyy pestä pyykkiä (jota en iltasella viitsi enää tehdä). Jätämme päätöksen kuitenkin seuraavalle päivälle. Toisaalta ei sitä oikein jaksaisi kokonaista vuorokautta pelkästään oleillakaan – vaeltamaessa kävelemisen rytmi jää helposti päälle ja siihen tulee himo.

Tupa sijaitsee pienen kummun päällä ja rannalla on matala, koirankoppi-tyyppinen laavu. Jos tupa on viihtyisä, niin laavu on kaukana siitä. Se haiskahtaa homeelle ja sen ympäristö on jotenkin ikävän rupinen. Pystytämme siis telttamme ylös kummulle. Siellä nukumme jälleen kuin pienet murmelit – tänä yönä kenties susien valvomina.

SUSITAIVAL-PATVINPOLKU -VAELLUS 20.-28.6.09. KOLMAS PÄIVÄ

SÄRKKÄJÄRVI - KAUNISJÄRVI

ma 22.6.2009

Matka: 11 km

Vaellusaika: 4 h 10 min

Taukoja: 1

Kalorit: 700-800 (sykemittari oikuttelee)

Sää: Kuumaa, epävakaista

Vaeltajat: Johanna ja Kari Hammarberg

Lähdemme matkaan vasta tarpeeksi teltassa köllittyämme ja mökkeilyä leikittyämme, klo 15 jälkeen. Kari nukkuu päiväunet, minä lueskelen vieraskirjaa. On retken ensimmäinen selkeästi kuuma päivä, joten sääkin puoltaa myöhäistä liikeellelähtöä. (Muut järkevät vaihtoehdot keskikesän helteessä vaeltamiselle ovat aikainen aamu tai yö, jos on valoisaa. Me valitsemme alkuillan.)

Vietettyämme Särkkäjärvellä aikaa melkein kellon ympäri eli palauduttuamme ilmeisen riittävästi vaeltaminenkin maistui paremmalta kuin kahtena aikaisempana päivänä. Jo nyt kuitenkin vaikuttaa vahvasti siltä, että olemme yliarvioineet ruokatarpeemme. Taitaa olla sapuskaa rinkassa vähän isommallekin porukalle kuin meille kahdelle... Ruokaa ei kuitenkaan oikein raaski jättää matkankaan varteen hiirien syötäväksi. Olimme matkaa suunnitellessamme kuvitelleet, että pitäisimme päivisin sen verran pitkät tauot, että söisimme joka päivä lounastyyppisesti (niin että päivässä ei olisi vain yksi ja siksi tosi iso ateria), mutta tämä oli selkeä virhearvio. Ensiksikin ilma on jo tänään niin kuuma, että päivällä lämmitetty ruoka ei oikein maita. Toisaalta tauoilla sitä mielellään vain istuu vähän aikaa ja järsii jotain suolaista kuten näkkäriä ennenkuin jatkaa matkaa. Eikä vietä kunnon siestaa sapuskanlaittamisineen ja –sulattelemisineen. Ja kolmanneksi, ainakin tällä reitillä tänä ajankohtana on niin paljon itikoita, että ei siellä metsässä kovin kauaa edes viitsi istuskella. Varsinkaan Kari, joka ei halunnut hyttysverkkoa, vaan suojautuu hyönteisiltä pelkän myrkyn voimin. Tämän reissun jälkeen meille tosin hankitaan se toinenkin verkko.

Vaellus sujuu kommelluksitta, kunnes alamme lähestyä Kelsimäjokea. Tänä kesänä on satanut poikkeuksellisen runsaasti, ja moni oja on tulvinut. Tämän huomaa selvästi Susitaipaleella. Useassa kohdassa kulkijat ovat asetelleet ojien tai purojen yli kaatuneita runkoja, joita pitkin ihmiset ovat sitten päässeet yli. Kari mulaa saappaansa ensimmäisellä tällaisella kunnolla tulvineella ojalla, kun vekslaamme runkoja uuteen uskoon. Reitin ylläpitämiseen ei liene niin paljon reseursseja, että aluetta tarkistettaisiin säännöllisesti tällaisten ylimenopaikkojen kuljettavuuden osalta. No, se kuuluu asiaan: emme nyt ole puistossa.

Vaellusmatkaoppaamme mukaan Kelsimäjoki on vuolas, mutta joen yli pääsee tukevaa siltaa pitkin. Niin toki pääsee, mutta tänä kesänä joki on kuitenkin tulvinut noin sata metriä sillan molemmin puolin. Vettä on puolisääreen. Jälleen saan olla suunnattoman kiitollinen siitä, että olen Kuvataiteen maisteri eli minulle on opetettu, että kumisaapas on paras jalkine Suomen metsään. Veden alla kulkevat pitkospuut, joita ei näy, mutta ne tuntuvat saappaan alla. Kuljemme siis kohti siltaa näkymättömiä pitkospuita pitkin saappaalla liuttamalla ja tunnustelemalla, että minne se vie. Puut ovat luonnollisesti tosi liukkaita eikä mistään saa tukea. Minä menen ensin. Kaikki menee aivan loistavasti ja ylistelemme kumisaappaita, kunnes astun laudalle joka onkin – piru vie – poikki. Se on menoa se. Kaadun puolikaaressa parikymmentä kiloa painoa selässä vettä kohti, naama edellä. Pakko myöntää, että saatoin myös kiljahtaa. Jotenkin refleksit kuitenkin toimivat, ja saan risukosta otteen, enkä kaadu kunnon mahalätsyä. Hienoa, toinen saapas aivan täynnä vettä ja toinenkin on saanut osansa! Ja kasvoilla kulkee pitkä punainen naarmu silmäkulmasta pitkälle kaulaan. No, vaatteet kuitenkin säilyivät kuivana... ja onhan se kivempi, että jos toinen mulaa, niin toinenkin.

Kelsimäjoen tulva-alueesta selviydyttyämme loppumatka taittuu rattoisasti. Saavumme illansuussa Kaunisjärven laavulle. Laavun ylläpidosta vastaa Ilomantsin Lions Club Brihat. Kunta lienee siis ns. ulkoistanut reitin kohteiden ylläpidon, kun edellistäkin ylläpiti paikallinen kylä. No, alue on oikein hyvässä kunnossa, vaikka tännekin pääsee autolla.

Kaunisjärven ympäristö on erämaahenkinen; maa hiukkapohjaista eikä kovin rehevää. Järvi on kirkasvetinen ja kylmä, ehkä lähdepohjainen. Kiva uimaranta. Uiminen on yksi retkeilyn parhaita puolia (ja miksei koko elämän)! Kun saa vihdoin ottaa selästä sen painavan ja hikisen möykyn ja pulahtaa viileään veteen. Mahtavaa.

On kiinnostavaa, että miten järvi on nimetty. Kaunistahan Kaunisjärvellä on, mutta niin on monessa muussakin paikassa. Ehkä tämä kauneus on jollakin tavalla tyypillisesti itäsuomalaista? Ja miehistä, laavulle on helpompi kuvitella vaikkapa hirviporukoita kuin lapsiperheitä peuhaamaan.

Illalla pesemme ensimmäistä kertaa pyykkiä. Pieni huoli siitä, kuivuvatko läpimärät kumpparimme ja pyykit seuraavaksi päiväksi. Tosin, jos ilma jatkuu helteisenä, jatkamme matkaa jälleen vasta iltapäivällä. Laavulle ei tule ketään, joku äijä vain ajaa autolla ohi. Täällä ei ole vieraskirjaa, mikä on selkeä tappio niin ajanvietteen kuin vaelluskokemuksenkin kannalta. Pääsiköhän se sandaalimies koskaan tänne saakka? Onko muillakin ollut näin ihanan rauhallista kuin meillä?

Yöllä kuulemme telttaan, kuinka kuikat huutavat järvellä. Aamusella heräämme trooppisempiin, tunnistamattomiin linnunääniin. Kaunisjärvi on nimensä mukainen myös äänimaisemaltaan.

SUSITAIVAL-PATVINPOLKU -VAELLUS 20.-28.6.09. TOINEN PÄIVÄ

POHJOINEN PITKÄJÄRVI - SÄRKKÄJÄRVI

su 21.6.2009

Matka: 11 km

Vaellusaika: 4 h 40 min

Taukoja: 2

Kalorit: 1161

Sää: Sadetta, paikoin poutaa

Vaeltajat: Johanna ja Kari Hammarberg

Olemme ihan poikki. Karin rinkka on niin painava – 13 päivän varusteet, lähinnä järjetön määrä ruokaa – että jopa hänen askeleensa kulkee matalalla. Kahdestaan vaeltamisessa on kyllä se erinomainen puoli, että ei tarvitse olla yhtään reipas. Jos vaeltaa lasten kanssa on aikuisena parempi ylläpitää mielialaa, ja jos on matkassa tuntemattomien kanssa niin sitähän ei tietenkään kehtaa valittaa koko ajan. Nyt kehtaa. Saa ihan vapaasti suurennella(kin) kärsimystään. Ihanaa.

Lähdemme Pohjoiselta Pitkäjärveltä puolenpäivän tienoilla. Tomppa ja Kepa olivat lähteneet jo aikaisemmin, joten saimme keittää aamupuuromme omassa rauhassa. Maisemat ovat kauniita harjuja, mutta päähuomio koko päivän on siinä, että koska on tauko ja koska olemme perillä. Vaeltamisen jälkeen aina unohtaa tämän puolen koko touhusta... Että kävellessä usein vain odottaa perille pääsyä.

Saavumme Särkkäjärven autiotuvalle alkuillasta. Tupa sijaitsee Leppärinteen kylän yleisen uimapaikan ja autotien vieressä. Kyläyhdistys ylläpitää korvauksetta paikkaa. Usein tien vieressä sijaitsevat nuotiopaikat ja tuvat ovat aika rupisia (autolla pääsee kätevästi perille juomaan kaljaa), mutta Särkkäjärven miljöö on mitä viihtyisin ja torppa pihoineen hyvässä kunnossa. Rannalla on jopa sievä pieni grillikatos, johon kyläläiset ovat jättäneet omia mukejaan koukkuun seinälle. Täällä yhteisö siis toimii eikä yhteistä omaisuutta väen vängällä tuhota.

Ketään ei myöskään saavu illan eikä yön aikana tuvalle eikä uimarannalle, saamme olla aivan omissa oloissamme. Yksi kovaa ääntä pitävä mopoilija karauttaa lähistöltä, ja näemme myös kalareissulle lähtevän pienen perheen. That’s it. Uimme vaellushikiä pois, vaikka vesi on turkkasen kylmää sateiden jälkeen. Mahtavaa. Tulee vähän kesämökkifiilis. Edellisyön vaiheista viisastuneina pistämme pihalle teltan pystyyn emmekä nuku autiotuvassa. Se on hyttysten eli hyvän unen kannalta viisas ratkaisu, jota noudatamme tulevinakin öinä. Teltassa nukkuu ihanasti, kun on ensin päivän paahtanut metsässä.

Koska olemme grammanviilaajavaeltajia, emme kumpikaan ole ottaneet mitään luettavaa retkelle mukaan. Illalla huomaan, että on vaikeaa olla lukematta mitään. Onneksi autiotuvissa on aina vieraskirjoja! Usein ihmiset laittavat kirjaan vain puumerkkinsä tai jotakin melko muodollista, mutta moni haluaa selvästi jakaa kokemustaan kirjoittamalla tuleville, tuntemattomille kanssakulkijoille. Mieleeni jäi vihtiläisen rouvashenkilön (kuvittelen hänet vähän vanhemmaksi tädiksi) hiukan tilityksen oloinen kirjoitus. Hän kertoo vaeltaneensa sinä päivänä 30 km aviomiehensä kanssa ( selvästi aviomiehen idea) ja sanoo, että loppumatkasta ylä- ja alamäkiä tuntui olevan jatkuvasti. Hän myös jättää Leppärinteen kyläyhdistykselle palautetta puuceen reiän koosta; kertoi pelästyneensä, kun meni vessaan, reiän valtavaa kokoa. Joku väsynyt kulkija saattaisi jopa tipahtaa reikään, hän huolehti. Joten reikä pienemmäksi!

Paras teksti Särkkäjärvellä on kuitenkin erään helsinkiläismiehen kirjoittama. Hän oli ollut kesälomareissulla vaimon kanssa kohti anopin jossakin Ilomantsissa sijaitsevaa mökkiä. Möhkön kohdalla heille oli tullut niin kova riita, että vaimo oli vippaissut miehen autosta pihalle ja jättänyt siihen. Sandaaleissa ja shortseissa. Mies oli nyt sitten kävellyt Särkkäjärvelle Möhköstä, siis saman reitin kuin me. Hän kirjoitti olevansa survival-retkellä – ja sitähän se on ilman varusteita ja ruokaa - ja tuntevansa suurta rakkautta ja yhteenkuuluvaisuutta koko muun maailman kanssa. Siis siinä istuessaan autiotuvassa ja katsellessaan ikkunasta ulos ja ajatellessaan, että maailma on täynnä muitakin kulkijoita. Tekstinsä lopuksi mies vielä mainitsi, että ottaa kyläyhdistyksen tupaan vapaaehtoismaksua varten jättämiä laskuja mukaansa. Toisen vaimolle ja toisen anopille.

Mitenköhän hänelle kävi? Alan ymmärtää, että kaikkein kiinnostavinta näillä matkoilla ovat toiset ihmiset. Vieraiden tarinat.

SUSITAIVAL-PATVINPOLKU -VAELLUS 20.-28.6.09. ENSIMMÄINEN PÄIVÄ

MÖHKÖ – POHJOINEN PITKÄJÄRVI

la 20.6.2009

Matka: 13 km

Vaellusaika: 3,5 h

Taukoja: 0

Kalorit: 1140

Sää: Kaatosadetta

Vaeltajat: Johanna ja Kari Hammarberg

Lähtö Möhköstä klo 15. Raskasta sadetta ilmassa. Jätämme auton museon parkkipaikalle ja sen tuulilasiin lapun: ”Vaeltamassa. Auto haetaan 4.7.mennessä.”

Uusintapakkaamme rinkkojamme lakkautetun kioskin kuistilla. Minä luovun vielä 1/3 vaatteistani. Ne jätän autoon. Aviomies tarjoutuu kantamaan painavimman osuuden siitä ruokavuoresta, jonka olemme vaellusta varten mukaamme ottaneet. Oletamme, että vaellukseen menee noin 10 päivää, mutta ruokaa on varattu 13 päiväksi. Kioskin kuistilla on niin hirveästi hyttysiä, että sitä ei ihminen/kaupunkilainen kestä: menemme syömään evästä eli lanttukukon autoon. Lanttukukko katoaa kerralla – mutta onpahan pikkuisen vähemmän kannettavaa. Kaikki oikeat vaeltajat syövät raskaimmat eväät heti alkumatkasta! Käymme myös Möhkön Mantalla kahvilla. Siellä on kova vilske. Kylä valmistautuu juhannuspäivätansseihin, paljon väkeä saapuu juhlatamineissa sumpille, pullalle ja makkaralle. Mutta me, me emme jää juhlimaan vaan painumme metsään:

Parikymmentä kiloa selkään,sadeviitat päälle ja hyttyssuojat käyttöön. Aikataulujen maailmassa vaelluksetkin on tehtävä silloin, kun kalenteri sanoo, eikä silloin, kun a) ei sataisi b) ei olisi hyönteisiä c) ei olisi joko painostava tai hiostava ilma. Eihän tässä mitään järkeä ole.

Koko ensimmäisen päivämatkan ajan vaeltaminen ärsyttää, raivostuttaa, tympii. Kaikki ottaa päähän – sade, 13 kilometrin loputtomuus, rinkan repivä paino selässä, itikkameri sateen tauotessa - kaikki. Onneksi olemme sentään vannoutuneita kumisaapasvaeltajia. Jos olisi siinä säässä ollut vaellus=nahkakengät jalassa, olisi somaattisen kokemuksen totaalisuus voinut ylittää kipurajan jo heti alkumatkasta. Olen Kuvataideakatemiassa opiskellessani ollut Jussi Kiven retkillä ja häneltä omaksunut kumpparin ylivertaisuusperiaatteen Suomen ilmastossa. Täytyy sanoa, että tälläkin kertaa sai taas todeta, että kyllä kuvataiteen maisterin tutkinnosta on ihan konkreettista hyötyä.

Sinänsä Möhkö – Pohjoinen Pitkäjärvi -reitti on ainakin loppupäästään oikein kaunis. Sysmäjärven tietämillä reitti noudattelee oletettavasti vanhaa kulkureittiä, sillä se kulkee hyvin kapean ja pitkän harjun päällä. Seuraavina päivinä opimme, että kyseinen pitkulainen harjutyyppi on luontainen tälle osalle Ilomantsia. Reitti jatkuu harjumaisena lähes Naarvan kylään saakka ja muodostaa ”oikean Susitaipaleen”. Naarvan jälkeen maisema tasaistuu ja soistuu. Reitin kauneimmat kohdat sijoittuvat harjumaasto-osuuteen.

Vihdoin saavumme Pohjoisen Pitkäjärven autiotuvalle. Susitaival mainitaan usein hiljaiseksi reitiksi (ts. vähän vaeltajia), mutta jo ensimmäisellä yöpaikalla kohtaamamme Tompan ja Kepan Oulusta. He ovat noin 30-35 –vuotiaita, ja habituksen perusteella arvioimme heidät sekä korkeakoulutetuiksi että vaihtoehtoihmisiksi. He ovat viettäneet kaksi päivää autiotuvalla, kuivatelleet varusteitaan (vaelluskengät!) ja lepäilleet. Saamme heti tuntea aivan vaeltavaa huonommuutta, kun selviää, että he ovat vetäneet 30 km:n päivämatkoja. Ja me kun olemme suu mutrussa jo 13 km:sta, ja siitä kun vähän sataa! Ärsyttävää, vaeltamisessakin on selvästi tämä urheilupuoli eli suorituksen mittaaminen olemassa. Vaikka minä olen hakemassa somaattista kokemusta Ilomantsin vanhoista kulkureiteistä, ajattelen tuskissani heti, että miks me ei vedetty kolmeakymmentä kilsaa kun kerran noikin.

Syömme jälleen, juttelemme Tompan ja Kepan kanssa talonvaltaamisista ja muista hienoista jutuista, siitä, onko Naarvassa enää kauppaa (ei ole) ja miten T & K aikovat päästä Ruunaalta - joka on heidän määränpäänsä – Lieksaan (ehkä kävelevät senkin matkan, koska busseja ei varmaankaan sielläkään enää kesäisin kulje). Toteamme, että maaseudun tyhjeneminen vaikeuttaa myös kaupunkilaisen-turistin elämää, kun infra on katoamassa, ja syrjäseuduilla olisi nyt sentään kiva edes retkeillä. Käy myös ilmi, että autiotupatoverimme aikovat seuraavana päivänä vetää tuplasti sen matkan, kuin mitä me aiomme. Hö.

Käymme aikaisin nukkumaan. Loppujen lopuksi, hieno päivä. Tosin yöpymishyttysverkon puute kostautuu: heräämme aamuyöstä moneen otteeseen yhteen maailman ärsyttävimmistä äänistä eli hyttysten ininään. Aamulla toteamme olevamme aivan paukamilla.