SAARIKOSKI - MAJANIEMI
pe 26.6.2009
Matka: 16,5 km
Vaellusaika: 4 h 40 min
Taukoja: 2
Kalorit: arvio 1000 (mittari rikki)
Sää: Hellelukemissa
Vaeltajat: Johanna ja Kari Hammarberg
Tänään lähdemme matkaan jo aamutoimien jälkeen, yhdentoista maissa. Vaikka ajankohta on vuorokauden huonoin niin lämpötilan kuin uv-säteilyn suhteen, Saarikosken hirviöhyönteiset tekivät lähtöpäätöksen helpoksi. Eilisen hesarin arvion mukaan nyt on + 24°, joten helleraja on rikki. Minäkin laitan päälleni pelkän uimapuvun housujen lisäksi, vaikka se ei säteilyn ja hyönteisten kannalta oli järin järkevää. On liian kuuma vaeltaa t-paidassa. Nyt kumppareiden – noiden erinomaisten vaellusjalkineiden – huono puoli tulee esiin: helteellä ne eivät ainakaan jalkaa vilvoita. Aviomies pitää vielä villasukkia hiertymiensä takia. Huh huh.
Juttelemme aamulla vielä laavussa yöpyneen kaverin kanssa. Patjaviritys oli kuulemma pitänyt itikoiden määrän sisällä kohtuullisena. Hän ei kuitenkaan ole muuttanut mieltään yön aikana ja aikoo tänään vaeltaa vain Patvinsuolle, josta hänet tullaan hakemaan pois. Lahjoitamme hänelle Naarvasta saamamme aarteen, eilisen hesarin, jota hän jää selaamaan kun lähdemme matkaan.
Polulla vannotan itseäni, että minun pitää konkreettisesti muistaa tältä reissulta nämä paarmat. Jos unohdan eli aika kultaa muistot, kuten yleensä vaeltamisen jälkeen käy, on mahdollista että taas löydämme itsemme tallustamassa jossain suoalueella keskikesällä. Tähän aikaan kannattaisi varmaan vaikka meloa- se voisi olla sekä kivaa että virkistävää tässä kuumuudessa. Mutta ei vaeltaa. Olenkohan jo vähän liiankin vakuuttunut? Ehkä kokemamme olosuhteet ovatkin poikkeus?
Alun 4 kilometriä reitti seurailee Lutinjokea. Joki on hieno, paljon leveämpi kuin mitä kartan perusteella odotti. Ja se kulkee ylväänä uomassaan. Tunnetuista syistä emme kuitenkaan pääse nauttimaan sen hienoudesta juuri satunnaisia vilkaisuja enempää. Tietenkin haluaisi mennä uimaan, mutta eihän täällä voi. Pidämme kuitenkin yhden istuskelutauon niillä main, kun reitti erkanee polusta. Kartan perusteella vesistöjä eli miellyttävähköjä taukopaikkoja ei ennen Suomujokea ole, ja me yritämme nauttia joen teoreettisesta viileydestä niin kauan kuin se on mahdollista.
Minulle ei enää ruoka maita. Se ei ole hyvä – se voi olla signaali alkavasta uupumisesta. Siksi pakotan itseni syömään iltaisin kunnolla. Päivällä on niin kuuma, ettei mikään lämmitetty ruoka - vaikkapa vain Kuppikuuma – mene alas. Toisaalta ei tee yhtään mieli kuivahedelmiäkään, vaikka usein vaelluksella ne ovat toimineet hyvin. Ei oikein tee mieli mitään, paitsi korkeintaan näkkäriä, varmaankin suolan takia. Onneksi älysimme ostaa erilaisia paketteja. Olisi yli viikon vaelluksen aikana yksi ja sama koulunäkkäri voinut ruveta tökkimään... On selvää, että kannamme ainakin kolmasosan sapuskoistamme takaisin kotiin. No, ei naurata kantaa turhaa painoa, mutta parempi tietysti liikaa ruokaa kuin liian vähän. Nyt kun olisi joku nälkäinen vaeltaja tässä, voisi tehdä lahjoituksen.
Jälleen päivämatka tuntui kertakaikkisen loputtomalta. Toisaalta, tänään on kyllä ihan faktuaalisestikin matkamme pisin osuus. Mutta tunne ei tietenkään liittynyt reitin todelliseen fyysiseen pituuteen, vaan yleiseen fiilikseen. Lutinjoki-Suomujärvi –taipaleen välille osui myös yksi koko vaellusreitin ikävämmiksikokemistamme osuuksista. Se oli loputon, epämääräinen, äskettäin harvennettu, soistunut metsä. Polun molemmin puolin kasvoi tiheää varvikkoa. Sitä joutui koko ajan huitomaan kasvoilta pois, samalla kun toisella kädellä yritti liiskata paarmoja. Hakkuiden takia puiden suomaa suojaa ei ollut, joten pilvettömältä taivaalta porottanut aurinko niinsanotusti tykitti suoraan. Ja hyönteisten määrä taisi lähennellä euroopanennätyslukemia.
Mutta, jälleen, vaeltajien luoja on olemassa, ja tämäkin piina päättyi aikanaan. Iltapäiväsellä saavumme Patvinsuon kansallispuiston alueelle. Eron maisemassa huomaa selkeästi ja heti. Voi Suomea, kun oikeaa metsää ei täällä juuri näe, paitsi luonnonsuojelualueilla. Se, minkä yleisesti luullaan olevan metsää, onkin todellisuudessa puupeltoa. Kuka ja mikä palauttaisi metsät metsiksi? Eihän tuota äskeistä raiskattua varvikkoa ja tätä voi mitenkään edes verrata.
Pistämme teltan pystyyn Suomujoelle. Tarkoituksenamme on uida ja viettää siestaa kuuman ajan yli. Onpa tosiaankin helteistä! Yöpymispaikkaamme Koitereen rannalle on vielä 3,5 kilometriä jäljellä. Uimisen kanssa käy jälleen huonosti, koska joki on onnettoman matala. Kiva luonnonhiekkapohja siinä kuitenkin on. Jonkinlaisen peseytymisen jälkeen linnoittaudumme hyönteisiltä telttaan. Siestanvietto muuttuu päiväuniksi, joita onkin kiva vedellä, kun päivämatkan pisin osuus on takana ja teltassa lempeän lämmintä.
Minun edelleen nukkuessani Kari tapaa laavulla ihmisiä: ensiksi about 35-vuotiaan urheilullisen pariskunnan, jotka tulevat paikalle Suomujokea pitkin kävellen. He ovat jokivaelluksella! Sellainenkin retkeilymuoto on siis olemassa. Heillä on kuulemma päällään asianmukaiset varusteet ja rekvisiitat, mm. sukelluskengät ja urheiluhuivit. Pariskunta on myös erittäin timmissä kunnossa. Ärsyttävää. Joka tapauksessa, he olivat kahlanneet jokea pitkin useamman tunnin ajan. Se ei kuulemma kummemmin syvene missään vaiheessa, ja hiekkapohja on miellyttävä kulkea. Varmaankin tuollainen olisi hauskaa näin kuumana päivänä. Toiseksi Kari tapaa vielä uudestaan sen nuoren kaverin, joka yöpyi Saarikoskella. Hän on edelleenkin menossa Suomujärven luontotalon kautta kotiin.
Seitsemän maissa ilma alkaa aavistuksen verran viiletä. Me pakkaamme teltan ja reippautta puhkuen suuntaamme päivän viimeiselle taipaleelle. Oikeastaan tuollainen siesta on kyllä ihan hyvä, taas jaksaa. Minua lopputaipaleella kannattelee henkisesti myös tieto siitä, että pian näen Koitereen. Vaikka olenkin ollut paljon Ilomantsissa, en vielä koskaan ole nähnyt kyseistä kuuluisaa järveä – paitsi Rauta-aika –tv-sarjassa ja YLEN www-sivujen ohjelma-arkistossa. Vanhoissa dokkaripätkissä hehkutetaan järveä; ”Satasaarinen Koitere” tai ”Koitereessa riittää saari jokaiselle kesäpäivälle.” Olen myös kuullut, että nimenomaan näiltä rannoilta löytyy kunnan varsinainen kesämökkitihentymä. Joten järven on nyt sitten kai oltava hieno!
Kipitämme suhteellisen vauhdikkaasti loppumatkan suotaipaleiden yli. Näemme joutsenpariskunnan. On seesteistä ja hiljaista.
Suomaisen maaston loputtua seuraa pieni kangasmetsä-tyyppinen kaistale, sitten: ranta. Pakko myöntää, että järvi aukeaa tosi komeasti. Majaniemestä ei tosin näe kovin pitkälle, sillä lyhyehkön venematkan päässä on saari, Rännänsaari, joka blokkaa näkymän selälle. Pirun hienot, erämaisen oloiset maisemat. Pian kuitenkin huomaamme, että rannan puut ovat kaatuneet hassusti vinksin vonksin kohti vettä – penger näyttää pettäneen alta. Leiripaikan infotauluilta voimme lukea, että näin tosiaan on käynyt. Satasaarinen, legendaarinen Koitere toimii tänä päivänä myös Pamilon voimalaitoksen säännöstelyaltaana. Veden korkeuden vaihtelujen seurauksena ranta romahtaa. Hurjaa. Ja ensin kun näytti, että tämä on koskematon tämä maisema – ei sinne päinkään!
Pääsemme vihdoin uimaan – edellinen kunnon uintikertahan oli Särkkäjärvellä. Mikä autuus. Hyvä, hiekkapohjainen, joskin pitkään matala ranta. Paarmoja ja hyttysiä on, mutta kaikkea hyväähän ei voi kerralla saada. Laitamme teltan pystyyn, pesemme pyykkejä, alamme keitellä iltaruoaksi risottoa. Tällöin paikalle ilmestyy inkkarikanootilla vanhempi herrasmies. Vedestä noustessaan hänen silmänsä näyttivät tosi sinisiltä. Aivan kuin aurinko olisi heijastanut niihin liian pitkään, väri oli samaan aikaan sekä kulunut että silmiinpistävän kirkas. En tiedä, onko tällainen ilmiö fyysisesti mahdollista...
Syömme nuotiolla melojaherran kanssa samaan aikaan. Hän on oikein mukava. Hän on eläkkeellä ja harrastaa melomista, tänään oli tullut koko Suomujoen. Siihen oli mennyt koko päivä. Hän manaili Metsähallitusta, oli sitä mieltä, että Suomusta saisi erittäin hienon melontareitin, mikäli jokeen kaatuneet puunrungot poistettaisiin. Ehkä valtio ei sitten halua tehdä joesta yleistä melontakohdetta...? Matkantekoon oli kuitenkin mennyt ylettömästi aikaa juuri joessa makaavan hervottoman runkomäärän takia.
Keskustelemme hiukan myös maisemista. Hän sanoo, että kyllähän tuo Koitere on hieno ja näin, mutta kun hän itse asuu Puruveden rannalla (Suomen puhtain järvi, meille muistutetaan), niin eihän mikään tällainen suojärvi näytä miltään sen rinnalla. - Minusta tämä on kauhean mielenkiintoinen aspekti maisemakokemuksessa, olen puhunut siitä aikaisemminkin eri ihmisten kanssa. Vaikuttaisi siltä, että kullakin meistä on oma maisemansa, johon kaikki uudet maisemat aina vertautuvat Puruveden herran kuvailemalla tavalla: Onhan tämä hieno, mutta ei kuitenkaan niin hieno kuin X. Usein ykköshieno maisematyyppi on tai muistuttaa lapsuudenmaisema(a).
Käy myös ilmi, että melojaherralla on diabetes. Kohtauksen riski on hänen mukaansa olemassa, koska sinä päivänä tuli fyysistä rasitusta vähän liikaa. Jollain melontareissulla oli kuulemma samasta syystä hengenlähtö ollut lähellä. Lupaamme tulla aamulla herättelemään, mikäli hänen teltastaan ei kuulu elonmerkkiä.
Tämä päivä on saanut meidät vakavasti pohtimaan eri kesäretkeilyvaihtoehtoa kuin tämä metsässä kävely kivenmurikka selässä. Todellakin, olisihan se nyt paljon järkevämpää kulkea kuumalla ilmalla vesitse kuin maitse. Viimeisen silauksen kantaan antavat melojaherran eväät. Hän grillaa makkaraa (ok, makkara ei ole suurta gourmeeta, mutta kuvittele miltä se tuoksuu, kun olet viikon syönyt kuppikuumaa ja näkkäriä), ottaa palanpainikkeeksi viiniä (pahvitonkka! kuvittele, mitä se painaa) ja jälkkäriksi munkkeja. Munkkeja!
Voi, mikä autuus olisikaan nyt syödä jotain oikeasti herkullista, eikä esimerkiksi litistyneitä luumuja – joita meiltä löytyy, ne kun ovat kevyitä kantaa ja terveellisiä. Kyllä tässä taitaa nyt syntyä kaksi uutta melomisharrastajaa – ihan vaikka jo sapuskojenkin takia. Yöllä teltassa sovimme, että kun pääsemme pois täältä, ajamme suoraan syömään johonkin hyvään ravintolaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti