NAARVA - SAARIKOSKI
to 25.6.2009
Matka: 12 km
Vaellusaika: 3 h 40 min
Taukoja: 0
Kalorit: arvio 700 (mittari menee rikki)
Sää: Kuumaa
Vaeltajat: Johanna ja Kari Hammarberg
Tänään päätämme lähteä matkaan vasta oikeasti alkuillasta, sillä on todella helteistä. Alkupäivästä pesemme saunan pihalla pyykkiä ja juttelemme samalla toisen asiakkaan eli vihtiläisen herran kanssa. Hän on vaimoineen jo ties monennetta kesää Onnin hoiteissa. He viettävät täällä myös joulut, sillä ”Narvassa on siihen aikaan takuuvarmasti lunta”. He olivat alunperin löytäneet paikan aivan sattumalta: ajaneet autolla ohi kymmenen vuotta sitten, kun juuri sitä mökkiä, jossa he nyt lomailevat, pystytettiin. Mökki on alunperin savottamökki ja muuten kuulemma hieno, paitsi että ”Onni olisi voinut jättää sen remontin tekemättä, siinä oli nimittäin alkuperäiset hirret näkyvillä”. Näkemättäkin aavistamme, mihin hän viittaa.
Juttelemme aikamme kaikenlaisia: että Ilomantsissa olisi äijien puheiden mukaan järvet täynnä kalaa kun ei ole enää kalastajia; että Naarvassa olisi myynnissä 1980-luvulla rakennetussa (!!!!!!!!!!!!!!!!!!!) rivitaloyhtiössä kolmio 16 000 eurolla; että Onnin poika tosiaan on Juha ja että hän työskentelee taksikuskina (lienee ainoita mahdollisia ammatteja kylällä) ja asuu kotitilallaan – Onnin ja tämän vaimon onneksi; että 10 vuotta sitten kylällä oli vielä kauppa ja Osuuspankki (!!!!!!!!!!!!!!!!!!!) - tämä on kyllä aivan posketonta, sillä tänä päivänä kylä on todella melko autio - ja että ”Pohjois-Karjalassa on kiva kun kaupassakin ihmiset osaavat jutella asiakkaalle: eihän se mitään maksa, että on ystävällinen.”
Eihän se tosiaankaan mitään maksa, se small talk. Meilläkin on paljon kivempaa, kun on tämän Vihdin mies jonka kanssa turista. He lahjoittavat meille huomaavaisesti vielä sen päivän hesarin. Jonka luemmekin erittäin tarkkaan.
Päätämme myös, että tänään on se päivä, jolloin syömme klassista vaellusherkkua eli lettuja ja hilloa. Hillo on säilynyt syötävässä kunnossa tänne asti. Mutta. On niin kuuma, että letut eivät oikein toimi – kyllähän ne tosin nopeasti suihin katoavat, mutta ilmankin olisi hyvin pärjännyt. Eikä valmispussiletuista oikein koskaan tule tilanteen vaatimia eli superhyviä. Suutuntuma on jotenkin jauhoinen tai tahmainen. Päätämme, että seuraavan vaelluksen herkku tulee olemaan jotain muuta kuin tämä.
Iltapäivällä pihalle ilmestyy parikymppinen mies, joka on tulossa Jorhosta ja aikoo jatkaa vielä Saarikoskeen asti. Eikä tämäkään kaveri kyllä miltään urheilijalta näyttänyt, ihan tavalliselta tyypiltä kuten mekin – ja piru vie, sekin vetää tuplana näitä meidän päivämatkoja. Olemmeko me tosiaankin näin lössöjä? No, kaveri lähtee rinnettä alas ja sovimme tapaavamme illalla Saarikoskella.
Käymme maksamassa yöpymisemme Onnilla tien toisella puolella. Hän kirjoittaa meille kuitin kauniilla, vanhanaikaisella käsialalla. Asuintalonkin teemana on remontti, sillä sinne on rakenteilla kuisti. Kysyn, että näköalojenko takia (jotka ovat aivan satumaiset), mutta ei, vaan käytännöllisistä syistä: Ilman suojaa talon ulko-ovi kinnaa, koska ”seinään sataa aina”. Onni näyttää meille, että eihän se ovi kiinni mene vaikka kuinka vetää. Jep.
Kyselen Onnilta pitempiaikaisten majoittumisten hintaa ja sitä, että onko syksyllä tilaa. Onni tuntuu ilahtuneelta, kun yösija kelpasi vieraille. Syksyllä on kuulemma melko paljon ”metättäjiä”, mutta ”tervetulloo, tervetulloo”. Kyselemme Onnilta myös kylällä sijaitsevasta, museoidusta asesepän pajasta. Hän tarjoutuu soittamaan puolestamme naapurissa asuvalle Reinolle, joka vastaa pajan esittelystä. Esittelyhommat sopivat hänelle, joten päätämme viettää iltapäivän paikallishistorian merkeissä.
Reino esittelee meille pajaa jokseenkin rutinoituneesti. Se on alunperin säästynyt Naarvan entisaikaisen kansakoulunopettajan innostuksen tuloksena – ”ennenhän näitä oli joka kylässä”. Viimeinen ja/tai kuuluisin seppä oli Reinon isoisä, tai mummon isä, olen unohtanut. Vielä Reinon isäkin oli aikanaan käyttänyt pajan vehkeitä ja väittämä on, että ne olisivat edelleenkin käyttökunnossa. Pajassa on myös vanhoja pyssyjä jne pikkupoikia innostavaa tavaraa. Lähtiessämme kysyn Reinolta, onko museossa paljon kävijöitä. No, me olimme kuluvan kesän ensimmäiset; edellisenä vuonna oli käynyt kaksi paria. Tänä kesänä saattaa kuitenkin yleisömäärä paukahtaa. Kun astumme pajasta pihalle vihtiläispariskunta pyyhältää mäkeä alas samoissa aikeissa. Joten tänä vuonna jo kesäkuussa neljä kävijää!
Kävelemme vielä katsomaan kylässä sijaitsevaa rajaseutukirkkoa (”Avoinna sopimuksesta” - havahduttava virke kirkon ovessa). Kirkko on rakennettu sodan jälkeen, kuten iso osa kylän rakennuksista. Silloin kirkko ja palvelut ja uudet talot tulivat tarpeeseen, väkeä riitti. Ja nyt kylä on tyhjää täynnä tai ainakin puolillaan. Muutoksen nopeus ja skaala tuntuvat massiivisilta. Ja epäoikeudenmukaisilta.
Kun kello 16:30 kävelemme rinkat selässä pihalle valmiina matkaan, huomaamme että sisäinen kellomme jätättää. Saksalaiset ovat jo pystyttämässä telttaansa pihalle! Tällä kertaa emme jää juttelemaan, vaan morjestamme iloisesti vahdinvaihdon merkiksi. Näpsimme pihalla pari naamakuvaa maisemilla ja lähdemme kipittämään rinnettä alas.
Heti vaaran alapuolella saan taas pienen raivarin. Ilmeisesti edellisen päivän hirmumyrsky oli kuitenkin jäänyt kaivelemaan, ja riita on nopeasti valmis. Tortellinien sijasta tänään lentää rinkka. Yksi juomapullo menee ruttuun, muttei hajoa. Tämä on luojan lykky, sillä emme ehkä olisi pystyneet jatkamaan siinä kuumuudessa vain yhdellä pullolla. Vihdoin ymmärrän, mitä eräs tuttavamme sanoi, kun kuuli meidän lähtevän 120 kilometrin vaellukselle: siinä on teille parisuhdekurssia. Pitikö tämäkin oppi tulla tänne asti saamaan!
Loppujen lopuksi jälleen jatkamme matkaa yhdessä emmekä tänäänkään soita takseja. Jospa loppumatkasta selviäisi huutamatta?
Reitti on melko helppokulkuinen, se kulkee suureksi osaksi teitä ja suoria polkuja pitkin. Se ei kuitenkaan ole maisemallisesti mitenkään innoittava, ja hyönteismäärät ovat voimakkaassa kasvussa. Lähestymme Patvinsuota ja muita suuria suoalueita, ja hyttyset sekä paarmat lisääntyvät hetki hetkeltä. Ne myös tuntuvat tulevan koko ajan agressiivisemmiksi. Sanalla sanoen, ne ovat sietämättömiä, emmekä voi pysähtyä pitämään taukoja niiden takia. Varsinkaan hyönteisverkoton Kari ei kestä pysähtyä. Mutta ei minunkaan todellakaan tee yhtään mieli. On myös hyvin kuuma ja aurinko paistaa mojovasti silmään. Ensimmäisen päivän tapaan tänään reitti tuntuu loputtomalta, odotan koko ajan että Lutinjoen ylittävä lautta lähellä yösijaa tulisi näköpiiriin. Lopulta se tuleekin. Hyönteisiä on kuitenkin niin paljon, että uimista/peseytymistä ei voi edes harkita.
Matkalla lähellä jokea näemme elämämme ensimmäisen karhun jätöksen. Vau. Olemme erämaassa!
Saarikosken yöpymispaikka on – no, miten tämän nyt ilmaisisi – epämiellyttävä. Se näyttää olevan kalamiesten käytössä, ja ikävä kyllä tämäkin paikka on heidän jäljiltään tyypillisesti kuluneessa kunnossa. Laavu on koirankoppimallia, emmekä ole lainkaan harmissamme, että se on jo sen päivällä näkemämme nuoren miehen valtaama. Laavun aukko on peitetty vanhoilla patjoilla. Muutenhan siellä ei voisi olla, ei hetkeäkään, ei tässä infernaalisessa hyönteismeressä. Emme tosiaan voi peseytyä, emme ottaa paitaa pois päältä edes siksi hetkeksi, että pesisi kainalot. Hätäratkaisuna kastelemme pyyhkeemme ja pyyhimme niillä sitten nahkojamme teltassa. Myös syömisen ja hampaiden pesun hoidamme teltassa. Ulkona ei tee mieli oleilla ellei ole pakko.
Ruoan kuitenkin laitan rannassa trangialla sillä aikaa, kun Kari pystyttää teltan. Vaellustoverimme tulee juttelemaan. Hän on aivan eri mies kuin Naarvassa. Reippaus on poissa: ”Missään ei ole ikinä ollut niin paljon itikoita kuin viimeisen kolmen kilometrin matkalla.” Hän on hukannut makuualustansa (jonka näimme polun varrella, mutta jonka jätimme paikoilleen. Hitsi, olisi pitänyt ottaa se mukaan...). Lisäksi hän oli hajoittanut kenkänsä (vaelluskengät!). Lopputulema: hän lopettaa vaelluksen seuraavaan päivään eli lähtee kotiin. Hän toteaa myös, että näin jälkeenpäin ajatellen olisi ollut fiksua jäädä yöksi Naarvaan. Kuullessani tämän olen iloinen siitä, että olemme osanneet jaksottaa vaelluksen oikein suhteessa omiin voimiimme – vaikka tietenkin olen pahoillani kotiinlähtevän kaverin puolesta. Hän tuntuu tosiaan pettyneeltä, väsyneeltä ja vihaiseltakin. Oletettavasti yö Saarikosken patjoilla tilkityssä koirankoppilaavussa ei muuttaisi päivän saldoa plussan puolelle.
Yön Saarikoskella vietämme siis telttaamme linnoittautuneina. Mutta onnellisina. Myös siitä, että vaelluksemme loppu alkaa häämöttää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti