MÖHKÖ – POHJOINEN PITKÄJÄRVI
la 20.6.2009
Matka: 13 km
Vaellusaika: 3,5 h
Taukoja: 0
Kalorit: 1140
Sää: Kaatosadetta
Vaeltajat: Johanna ja Kari Hammarberg
Lähtö Möhköstä klo 15. Raskasta sadetta ilmassa. Jätämme auton museon parkkipaikalle ja sen tuulilasiin lapun: ”Vaeltamassa. Auto haetaan 4.7.mennessä.”
Uusintapakkaamme rinkkojamme lakkautetun kioskin kuistilla. Minä luovun vielä 1/3 vaatteistani. Ne jätän autoon. Aviomies tarjoutuu kantamaan painavimman osuuden siitä ruokavuoresta, jonka olemme vaellusta varten mukaamme ottaneet. Oletamme, että vaellukseen menee noin 10 päivää, mutta ruokaa on varattu 13 päiväksi. Kioskin kuistilla on niin hirveästi hyttysiä, että sitä ei ihminen/kaupunkilainen kestä: menemme syömään evästä eli lanttukukon autoon. Lanttukukko katoaa kerralla – mutta onpahan pikkuisen vähemmän kannettavaa. Kaikki oikeat vaeltajat syövät raskaimmat eväät heti alkumatkasta! Käymme myös Möhkön Mantalla kahvilla. Siellä on kova vilske. Kylä valmistautuu juhannuspäivätansseihin, paljon väkeä saapuu juhlatamineissa sumpille, pullalle ja makkaralle. Mutta me, me emme jää juhlimaan vaan painumme metsään:
Parikymmentä kiloa selkään,sadeviitat päälle ja hyttyssuojat käyttöön. Aikataulujen maailmassa vaelluksetkin on tehtävä silloin, kun kalenteri sanoo, eikä silloin, kun a) ei sataisi b) ei olisi hyönteisiä c) ei olisi joko painostava tai hiostava ilma. Eihän tässä mitään järkeä ole.
Koko ensimmäisen päivämatkan ajan vaeltaminen ärsyttää, raivostuttaa, tympii. Kaikki ottaa päähän – sade, 13 kilometrin loputtomuus, rinkan repivä paino selässä, itikkameri sateen tauotessa - kaikki. Onneksi olemme sentään vannoutuneita kumisaapasvaeltajia. Jos olisi siinä säässä ollut vaellus=nahkakengät jalassa, olisi somaattisen kokemuksen totaalisuus voinut ylittää kipurajan jo heti alkumatkasta. Olen Kuvataideakatemiassa opiskellessani ollut Jussi Kiven retkillä ja häneltä omaksunut kumpparin ylivertaisuusperiaatteen Suomen ilmastossa. Täytyy sanoa, että tälläkin kertaa sai taas todeta, että kyllä kuvataiteen maisterin tutkinnosta on ihan konkreettista hyötyä.
Sinänsä Möhkö – Pohjoinen Pitkäjärvi -reitti on ainakin loppupäästään oikein kaunis. Sysmäjärven tietämillä reitti noudattelee oletettavasti vanhaa kulkureittiä, sillä se kulkee hyvin kapean ja pitkän harjun päällä. Seuraavina päivinä opimme, että kyseinen pitkulainen harjutyyppi on luontainen tälle osalle Ilomantsia. Reitti jatkuu harjumaisena lähes Naarvan kylään saakka ja muodostaa ”oikean Susitaipaleen”. Naarvan jälkeen maisema tasaistuu ja soistuu. Reitin kauneimmat kohdat sijoittuvat harjumaasto-osuuteen.
Vihdoin saavumme Pohjoisen Pitkäjärven autiotuvalle. Susitaival mainitaan usein hiljaiseksi reitiksi (ts. vähän vaeltajia), mutta jo ensimmäisellä yöpaikalla kohtaamamme Tompan ja Kepan Oulusta. He ovat noin 30-35 –vuotiaita, ja habituksen perusteella arvioimme heidät sekä korkeakoulutetuiksi että vaihtoehtoihmisiksi. He ovat viettäneet kaksi päivää autiotuvalla, kuivatelleet varusteitaan (vaelluskengät!) ja lepäilleet. Saamme heti tuntea aivan vaeltavaa huonommuutta, kun selviää, että he ovat vetäneet 30 km:n päivämatkoja. Ja me kun olemme suu mutrussa jo 13 km:sta, ja siitä kun vähän sataa! Ärsyttävää, vaeltamisessakin on selvästi tämä urheilupuoli eli suorituksen mittaaminen olemassa. Vaikka minä olen hakemassa somaattista kokemusta Ilomantsin vanhoista kulkureiteistä, ajattelen tuskissani heti, että miks me ei vedetty kolmeakymmentä kilsaa kun kerran noikin.
Syömme jälleen, juttelemme Tompan ja Kepan kanssa talonvaltaamisista ja muista hienoista jutuista, siitä, onko Naarvassa enää kauppaa (ei ole) ja miten T & K aikovat päästä Ruunaalta - joka on heidän määränpäänsä – Lieksaan (ehkä kävelevät senkin matkan, koska busseja ei varmaankaan sielläkään enää kesäisin kulje). Toteamme, että maaseudun tyhjeneminen vaikeuttaa myös kaupunkilaisen-turistin elämää, kun infra on katoamassa, ja syrjäseuduilla olisi nyt sentään kiva edes retkeillä. Käy myös ilmi, että autiotupatoverimme aikovat seuraavana päivänä vetää tuplasti sen matkan, kuin mitä me aiomme. Hö.
Käymme aikaisin nukkumaan. Loppujen lopuksi, hieno päivä. Tosin yöpymishyttysverkon puute kostautuu: heräämme aamuyöstä moneen otteeseen yhteen maailman ärsyttävimmistä äänistä eli hyttysten ininään. Aamulla toteamme olevamme aivan paukamilla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti