perjantai 24. heinäkuuta 2009

SUSITAIVAL-PATVINPOLKU -VAELLUS 20.-28.6.09. YHDEKSÄS JA VIIMEINEN PÄIVÄ

KURKISUO - KIVINIEMI

su 28.6.2009

Matka: 16 km

Vaellusaika: 4 h 35 min

Taukoja: 2

Kalorit: arvio 1200 (mittari rikki)

Sää: Hellettä ja ukkosta

Vaeltajat: Johanna ja Kari Hammarberg

Aamulla kello soi yhdeksältä – todella huonosti nukutun yön jälkeen. Olimme laittaneet kellon hälyttämään ensimmäistä kertaa vaelluksen aikana, jotta varmasti ehtisimme iltapäivän bussiin. Pakkasimme tavarat vauhdilla, minä kihisin vieläkin suurta raivoa. Ihme kyllä, junttikalastajat naapuristamme olivat myöskin ylhäällä. Ehkä he olivat menneet nukkumaan ja huudattaneet spugemusiikkiaan kello puoli neljään vain näyttääkseen meille, mistä kana pissii.

Emme edes syö aamupalaa. On kuuma, on paarmoja, ja ympäristö maailman huonoin. Yritän käydä vessassa, mutta en voi: jopa naistenvessa on tällaisessa paikassa täysin sontainen. Sinänsä vessan kunto oli kyllä ihan samassa linjassa muun touhun kanssa, joten en ole yllättynyt. Mikä näitä ihmisiä oikein vaivaa? Eikö millään muulla todellakaan ole väliä, kuin että minä saan viinani juotua?

Eilen kännissä riidellyt pariskunta nukkuu vaunussaan. Sen edusta on täynnä aikuisille suunnattua halpaa muovikrääsää. No, onhan se kivempi ”kalastaa” kun on muovipöydät ja kaljankylmentimet.

Joten: tänään heti matkaan. Nakerramme vähän näkkäriä vatsojemme täytteeksi ja sitten vapaudumme kalastajien seurasta lopuksi elämäämme.

Olemme oivaltaneet, että paikkatietojärjestelmän kautta voi saada sääennusteen kännykkään. Tosin Ilomantsin verkko ei ole kauhean kattava, ennuste on Koitereen etelälaidalta. Sen mukaan tänään +22° C ja paikallisia ukkoskuuroja.

Reitti kulkee suurilta osin tietä pitkin. Ajattelemme, että tästä ei tule liian tiukka rasti, vaikka matkaa onkin suhteellisen paljon. Jälleen olemme väärässä.

Noin kahden kilometrin jälkeen reittimerkinnät katoavat. Syynä oli joko kokonaan uusi tie, tai vanhan tien leventäminen: merkityt puut olivat kaadettu. Kartan avulla emme löytäneet reittiä uudelleen. Ok, ajattelimme, sattuma puuttui nyt peliin ja me improvisoimme eli menemme Kivilahteen kokonaan teitä pitkin. Tiereitti vaikutti kartan mukaan samanpituiselta. Ja alkuperäinenkin Patvinpolku kulkee isoin osin samaa tietä pitkin.

Päivästi tuli paljon kuumempi kuin +22°C. Se oli t-o-d-e-l-l-a kuuma. Olkapääni paloivat; oli pakko vaeltaa uikkarit yläosana, koska t-paita oli liian kuuma. Vaihdoin hellehattuani välillä auringonpuoleiselle hartialle sen suojaksi, välillä siirsin sen takaisin päähän auringonpistoksen pelossa. Kun hattu oli päässä, olkaa pisteli, kun hattu oli olalla, päätä jomotti. Huomasimme myös, että tietä kulkiessamme olimme aika loitolla vesistöistä, joten ensimmäistä kertaa jouduimme miettimään juomavetemme riittämistä. Ei paras sää veden säästelemiseen.

Jo ennen reitin puolta väliä olimme molemmat aivan naatteja. Jalka nousi maasta varsin vaikeasti. Tuntui siltä, että rinkan paino piti minua pystyssä, kun laahustin eteenpäin. Yhden kerran ehdin ajatella, että hyvänen aika – voi todella olla, että me ei päästä siihen bussiin tänään. Mutta toisaalta, eihän se olisi mikään katastrofi, meillähän oli ruokaa vaikka kuinka ja ehkä Kivilahdella olisi ihan kivaakin yöpyä. Mutta kun lähtöpäätös oli jo tehty, sen pyörtäminen tuntuisi tappiolta.

Laahustamme kuumuudessa ja porotuksessa tietä eteenpäin, melko vaitonaisina. Kun ensimmäisenä päivänä vielä marisi sydämen kyllyydestä, tänään tajuaa, että ei tosiaankaan kannata. Parempi tsempata vaan, muuten täältä ei pääse pois ikinä.

Yht’äkkkiä pilvettömälle taivaalle kerääntyy mustia pilviä. Sääennustuksen lupailema rankkasade iskee päälle. Se tuntuu suurelta armolta! Ihanaa – kaikki vaatteet kastuvat läpikotaisin, kauheat paarmat ja itikat pysyvät koloissaan kuuron ajan. Tunnen, miten virkistyn, kuin jokin nuutunut kasvi sateella. Ja taas jaksaa! Vaikka sade menee nopeasti ohi, jalka nousee asfaltilta toiveekkaammin.

Kauhistuttavien kärsimyskilometrien jälkeen saavumme vihdoin ja viimein Kivilahdelle. Meillä on pari tuntia aikaa ennen bussin saapumista. Suuntaamme suoraan uimarannalle – uimaan, syömään ensimmästä kertaa sinä päivänä sekä lepäilemään. Olen tsempannut itseäni viimeiset kilometrit mielikuvalla, jossa Kivilahden uimarannalla otan rinkan selästä, saappaat jalasta, riisun pöksyt ja kävelen järveen. Kylän keskustasta uimarantaan on vähän matkaa, mutta kestämme viimeiset metrit, kun tiedämme, että loppu on jo tässä.

Emme kuitenkaan saavu tyhjälle rannalle, vaan siellä on paikallinen kaksikko iltapäivän vietossa. Toinen istuu grillikatoksessa, rasvainen pitkä tukka silmillä, ja tuijottaa herkeämättä kaveriaan. Hän ei liikahda sen parituntisen aikana, jonka vietämme rannalla. Näyttää ihan, kuin veijari lukisi Leninin koottuja mielessään lopusta alkuun. Varsinainen nähtävyys on kuitenkin se toinen kaveri, siis se vahdattava. Klassiseen tapaan hänellä on pipo päässä ja toppatakki päällä, tässä helteessä. Hän onkii puuhakkaasti – mikäs siinä, mutta kun paikka on uimalaituri eikä yhdessäkään kolmen ongen koukuista ole matoa. Kaveri veivaa hillitöntä nykytanssikoreografiaa, siihen ei ole paljon viereen menemistä kun hän tarkistaa siimojaan puolen sekunnin välein. Tämäkin show jatkuu koko paikallaolemisemme ajan. Ellei sitten maailman tappiin asti.

Vilkaistuani laiturin sekoilua ja arvioituani tilanteen totean, että joo, antaa olla. Menen kysymään grillissä istuvalta vesseliltä, että onko tässä jotain toista paikkaa, mistä pääsisi hyvin uimaan. Hän vaikuttaa erittäin ahdistuneelta siitä, että häneltä kysytään jotain, ja viittoo nopeasti kohti laituria: ”Eikun tosta”. Ok, jos kerran huoltaja antaa luvan, niin ehkä laituria tosiaan voisi käyttää sen varsinaiseen tarkoitukseen. Menen keskustelemaan asiasta pipomiehen kanssa.

Joudun toistamaan ”Anteeksi, päästäiskö me uimaan tästä” ennen kuin pipoilija reagoi puheeseen. Traagista kyllä, hänellä todellakin pyörivät silmät päässä. Voi voi. Mutta mikään suuri lähimmäisenrakkaus ei hengi hänestäkään – kalansaalishan on uhattuna – joten hän vain osoittaa minulle laiturin vieressä olevaan kaislikkoa: "Eikun tosta". Ei ota onkiaan pois eikä päästä meitä uimaan kunnan uimarannalta! Jumaliste, hajoan. Olemme vaeltaneet 120 kilometriä päätyäksemme kaikenmaailman kalastajien armoille. Aivan, pipopääkin voisi argumentoida, että hän oli tässä ensin. En kestä, en kestä, en kestä.

Menemme uimaan rannan kaukaisimmasta kolkasta. Kaislikkoa ja mutavelliä, eikä tällaisista epäpaikoista koskaan tiedä, osuuko jalka lasinsiruun. Mutta ainakin pääsee huuhtomaan hikensä veteen. Joten, annoimme jälleen periksi ylivoiman edessä.

Syömme. Makaamme. Toteamme, että lähdetään bussille hyvissä ajoin. Minä en laita enää saappaita jalkaan, vaan sandaalit – yritän rituaalisesti päättää vaelluksen. Iloitsemme siitä, että me emme vietä päiviämme tyhjää onkien tai Leniniä takaperin muistellen. Jätämme nämäkin herrat riemumielin taaksemme. Saavumme bussipysäkille. Kuuntelemme, kun läheisestä talosta huudetaan raha-asioista. Bussi ei tule. Voi ei. Entä jos se ei sittenkään kulje tänään? Riitelijät huomaavat, että palloilemme pysäkillä. He huhuilevat meille, että eihän se linjuri pyhäisin kulje. Minut ohjeistetaan tarkistamaan asia kylän infotaululta – siinä olevan aikataulun mukaan bussi tosiaan menee tätä kautta vain arkisin. Hei, nyt käy jo leuka väpättämään. Ei kyllä haluaisi viettää ensi yötä tuolla rannalla, kylähullujen kanssa. Onko taksin tilaaminen edessä? Maksaa varmaan aika paljon... Kari ehtii jo pyynnöstäni soittaa uudelleen liikennöitsijälle (jonka rauhaa häpeillen jälleen häiritsemme), kun tielle porhaltaa tilataksi. Se on se! Jihaa! Hurraa!

Kuski pistää rinkkamme takakonttiin ja me istuudumme takaosaan. Olo on kuin suomielokuvan maalaisella, joka menee ensimmäistä kertaa kaupunkiin ja istuu hienoilla kankailla verhoilluille tuoleille. Tuntuu oudolta istua pehmeällä. Toisaalta, haiseepa autoissa pahalta ja näkeepä ikkunasta huonosti ulos.

Kivilahdelta on kirkonkylälle viitisenkymmentä kilometriä matkaa. Kuski kertoo, että eipä täällä enää paljon asiakkaita ole, mummoja vaan. Koululaiskuljetukset pitävät reitit edes vähän liikennöityinä. Ja kesäaikaan ajetaan tilataksilla eikä busseilla – ei ole tarpeeksi kulkijoita jotta kannattaisi käyttää isoa autoa. Hän kertoilee kaikenlaista muutakin kiinnostavaa Ilomantsista. Kuten että enää kolmessa kylässä on koulu. Tai että kunnanjohtaja on Rääkkylästä – nimi ei vain tule mieleen. Kuskin mielestä metsäyhtiöiden tekemät hakkuut ovat törkeitä ja luonnonsuojelu ihan järkijuttu (ohitamme matkalla erään Suomen ensimmäisistä yksityisten omistamista ja yksityisesti suojelluista suoalueista). Hän kertoo myös siitä, että paljon on häntäkin houkuteltu lähtemään Etelään – siellä on kuljetuspuolella kovasti hommia – mutta että ei hän siihen stressiin lähde, ellei ole ihan pakko. Toisaalta hän toteaa, että täällä syrjäseuduilla kaikki hommat on vähän sellaista puuhastelua, kun Etelässä tehdään bisnestä. Kuski on kanssamme samaa mieltä siitä, että Ilomantsissa ei missään nimessä kannata mennä metsään tähän vuodenaikaan. Lisäksi hän esittelee meille paikkoja niitä ohittaessamme matkaoppaan tavoin. Mahtavaa. Aina kannattaa kysyä paikalliset asiat taksikuskeilta.

Todellisuudessa olemme ihan pyörällä päästämme. Kari voi vähän huonosti. Minä olen henkisesti hajalla: me kävelimme 9 päivää ja 120 km kauheaa vaivaa nähden, ja nyt vastaava matka hurahtaa autolla parissa tunnissa. Se on shokeeraavaa. Sen on maailmankaikkeuden tasolla väärin.

Kerromme, että olemme menossa Möhköön hakemaan autoamme. Kuski sanoo, että hän vie meidät sinne – tämähän on taksi. Kirkonkylällä hän poistaa Uimaharju-Ilomantsi –kyltin etulasista ja laittaa mittarin päälle. Hyvä, nyt meidän ei tarvitse haahuilla kylällä etsimässä kyytiä vaan pääsemme autolle heti. Olimme haaveilleet, että menisimme Parppeinvaaralle syömään herkkuruokaa (siellä on ns. parempi ravintola), mutta ikävä kyllä emme sinne enää ehdi. Möhköön siis.

Perillä kuski pyöristää summan viidellä eurolla alas, mutta ei anna kuittia – ihan kuin ulkomailla olisi! Hän tarkastelee vielä hetken kanssamme autoamme – joka ei oikein vieraiden katseita kestäisi – asiantuntijan silmin. Sitten toivotamme hyvää kesää ja lähdemme suuntiimme.

Yht'äkkiä: minä istun pelkääjän paikalla. Kari istuu ratin takana. Likaiset rinkkamme ovat takapenkillä, saappaat takakontissa. Kari käynnistää auton. Radio menee päälle. Ajamme tielle. Katsomme toisiamme. Täydellisen absurdi olo.

Ajamme syömään kirkonkylän ainoaan avoinna olevaan ravintolaan. Ovella luemme lööpistä, että Michael Jackson on kuollut. Syömme hampurilaisateriat, jotka ovat totaalisen väärä valinta. Se on kai ohi nyt, mitä? Istumme tuoleilla emmekä enää kävele. Voimme ajaa vaivattomasti minne vain. Tämähän on ihan sairasta tai vähintäänkin outoa. Tämä on arkimaailmaa! Mitä siinä tehdään? Käydään kaupassa? Luetaan aamulla lehti? Päivisin hakataan tietokonetta sisätiloissa, suljetun ikkunan takana. Ehkä kävellään pikku lenkki töihin ja takaisin tai vaikka koiran kanssa?

Kun vaeltaa, ajattelee koko ajan matkan päätä ja pituutta. Kun palaa ihmisten ilmoille, tajuaa että on kehittänyt terveen fyysisen riippuvuuden kävelemiseen, ulkonaolemiseen, hyvään uneen. Että jos jompi kumpi elämäntapa on outo, niin se ei välttämättä ole se minkä luulisi. Ehkä Thoreau on oikeassa, kun sanoo:

"I think that I cannot preserve my health and spirits, unless I spend four hours a day at least sauntering through the woods and over the hills and fields, absolutely free from all worldly engagements.(…) When sometimes I am reminded that the mechanics and shopkeepers stay in their shops not only all the forenoon, but all the afternoon too, sitting with crossed legs, so many of them -- as if the legs were made to sit upon, and not to stand or walk upon -- I think that they deserve some credit for not having all committed suicide long ago.”

Ja näin se loppuu, tämä vaellus, sittenkin lyhyeen. Seuraavaa odotellessa!


Ei kommentteja: