MAJANIEMI - KURKISUO
la 27.6.2009
Matka: 9,5 km
Vaellusaika: 2 h 50 min
Taukoja: 1
Kalorit: arvio 600-800 (mittari rikki)
Sää: Hellelukemissa
Vaeltajat: Johanna ja Kari Hammarberg
Aamupäivällä herättyämme toteamme, että kanootti on poistunut rannasta. Melojaherra ei siis mitä ilmeisimmin tällä kertaa saanut kohtausta. Harmi, että emme enää nähneet häntä – mutta eilisillalla hän kertoilikin, että on kiire kotiin muikun pyyntiin. Koko päivän aikana Majaniemelle ei tule ketään, saamme jälleen viettää rauhallista kesäpäivää kahden. On kuuma – toissapäivänä saamamme hesarin ennusteen mukaan +26°C...
Jos ei olisi paarmoja, tämä päivä olisi täydellinen. Syömme hyvin, uimme paljon. Kari nukkuu päiväunet, minä vietän aikaa järvessä kahlaamalla. Vaikka kuinka pitkälle kävelisi, pohja ei katoa jalkojen alta. Olen jonkinlaisessa auringonpistos-horrostilassa. Tiedän, että nyt saattaa kyllä olkapäät ja naama palaa ja pahasti, mutta en jaksa välittää. En edes laita aurinkorasvaa, vaikka yleensä yritänkin läträtä sen kanssa. Kun on koko ajan kuuma ja hiki, rasvaaminen tuntuu järjenvastaiselta. Vaikka varmaankin tänään on korkeat uv-luvut. Mutta, kuten sanottu, en jaksa välittää vaan uiskentelen ja lotraan vedessä. Aurinko kimmeltää laineilla ihanasti. Koitereelta tulee vähän. Tässä on oikein hyvä, nyt.
Lueskelemme myös paikan vieraskirjaa. Kiva, että sellainen taas löytyi, pitkästä aikaa. Täällä on käynyt paljon päiväretkeläisiä, kansallispuistokävijöitä. Teksteissä on heti vähän erilainen henki, kun matkalla ollaan vain päiväsellään. Tai ainakin minusta vaikuttaa siltä, että matkan rasitus näkyy siinä, mitä kirjoihin kirjotetaan.
Karin haavaumat jalassa ovat edelleen pahan näköisiä. Desinfiointiaine on jo ajat sitten loppunut. Yksi haava vuotaa verta. Lisäksi hänen vanha urheiluvammansa polvessa vihoittelee, ja hän joutuu ottamaan illalla kipulääkettä jotta saa nukutuksi. Näistä vaikeuksista huolimatta hän urheasti jatkaa matkaa, eikä valita (minä kyllä valittaisin:). Kipulääkettä on enää jäljellä yhdeksi yöksi. Suunnitelman mukaan meillä on vielä kaksi yötä jäljellä: yksi reitin varrella ja yksi päätepisteessä. Olin nimittäin suunnitellut, että lähdemme Kivilahdesta bussilla maanantaiaamuna 7:50 lähtevällä bussilla. Netissä ei kuitenkaan ollut mitään merkittyä bussipysäkkipaikkaa, joten päätämme soittaa liikennöitsijälle. Käy ilmi, että Kivilahdesta pääsee kirkonkylälle myös sunnuntaisin – bussi lähtee noin klo 17:20. Melkein hurraamme. Tähän bussiin tähtäämme. Yksi yö jäljellä!
Lähdemme liikkeellä vasta klo 17 jälkeen. Aurinko porottaa edelleen korkealta. On sääli jättää ihana Majaniemi taakseen. Mutta onneksi tänne pääsee vielä uudestaan!
Nyt olemme Patvinpolku-vaellusreitillä, emme enää Susitaipaleella. Todellisuudessa tämä osuus kuuluu kansallispuiston ylläpitämään Patvinkierto-rengasreittiin. Varsinainen Patvinpolku alkaa vasta kun puiston alue päättyy. Maasto on tasaista ja helpohkoa kulkea, paikat erittäin hyvin hoidettuja. Kyllä huomaa, että ollaan Metsähallituksen mailla. Mutta toisaalta, kai valtiolla on ja pitääkin olla enemmän resursseja kuin köyhillä kunnilla retkeilyreitistöjensä ylläpitoon.
Patvinsuon kansallispuisto on kyllä ihana. On mahtavaa olla oikeassa metsässä eikä puupellolla, talous”metsässä”. Täällä huomio kiinnittyy valtavien muurahaispesien suureen määrään. Kyllä on eri lailla tuokin yksityiskohta – eihän ”normaalissa” metsässä mitään isoja muurahaispesiä edes ehdi syntymään.
Näemme matkallamme vain yhden pariskunnan – päiväretkeläisiä reppu selässä. Nainen laulaa ennen kuin huomaa meidät. Molemmat ovat sitten aivan noloina, kun jäävät kiinni siitä, että rouva laulaa kuljeskellessaan. Vaikka, hyvänen aika, metsälaulaminenhan on ikiaikainen suomalainen perinne!
6,5 kilometrin jälkeen pidämme tauon Pirskalammen nuotiopaikalla lukeaksemme sen vieraskirjaa. Sitten alkaa Patvinpolku eli me poistumme kansallispuiston alueelta. Melko välittömästi huomaamme, että tätä polkua ei taideta enää kovin aktiivisesti huoltaa. Puihin tehdyt reittimerkinnät ovat ihan kuluneita, ja metsää (oletettavasti aikanaan ojitettua suota) ennallistettiin, myös reitin päältä. Näistä syistä polku oli vaikeakulkuinen, ja mietimme, että kauankohan tästä reitistä enää tiedotetaan retkeilijöille. Sinänsä tietysti ennallistaminen on hyvä juttu, mutta sääli jos polku katoaa maastosta. Kivilahden kautta ajaa nimittäin Patvinsuon lähin linja-autolinja, ja Patvinpolku taas kulkee kyseiselle kylälle.
Olimme päättäneet yöpyä Kurkisuolla, vaikka se oli kartassa merkitty veneidenlasku- eikä leiriytymispaikaksi. Se on ainoa kohta, jossa Patvinpolku sivuuttaa Koitereen ja siksi se (kartalla) vaikutti parhaalta paikalta yöpyä niin maiseman, uimisen kuin juomaveden kannalta. Mutta vähänpä me tässä vaiheessa tiesimme.
Kaikki merkit siitä, että tänne ei todellakaan kannata telttaansa pystyttää, olivat aivan päivänselviä jo kun kävelimme ensimmäisiä askeleita alueelle – me vain emme osanneet niitä tulkita. Ensiksikin, paikka oli täynnä asuntoautoja ja –vaunuja. Paikan yleisilme oli rupinen. Ensimmäinen henkilö, jonka tapasimme, oli ranta-asfaltilla yksinään, taitettavalla puutarhatuolilla istuskeleva herrashenkilö. Hän oli aivan päissään, iso Leijonaviinapullo työn alla. Siinä istui ja itikat imivät verta otsasta. Hän kommentoi jotain että ”aika paljon paarmoja”; tässä vaiheessa meidän olisi todellakin täytynyt ymmärtää, että ehkä Kurkisuo ei ole hyvä paikka asettua nukkumaan.
Koska kartan mukaan hyviä leiriytymispaikkoja ei lähikilometrien säteellä kuitenkaan ollut, emme edes miettineet muuta paikkaa kuin tätä. Etsimme mielestämme tyhjältä vaikuttavan spotin kaukaisimmasta niemestä, ja pistimme teltan pystyyn sinne. Niemellä oli tosin auto ja asuntoauto, muttei ihmisiä. Uimme vähän – ranta oli huono ja mutainen, ei uimista varten, rantakivikoissa vessapaperin jämiä. No, eihän täällä tarvitsisi kuin nukkua yö ja jatkaa matkaa. Kuuntelemme ennen uinahtamista äskeisen herran ja hänen rouvansa huutamista. Tosiaankin, kiva paikka. Onkohan kaikki kalamiesten haltuunottamat alueet tällaisia? Ei uskoisi, että ihanalle Majaniemelle on linnuntietä vain muutaman kilometrin matka. Aivan eri maailma.
Tietämättömyyteen perustuva hyvä unemme jatkuu vain kello 1:20 asti. Silloin ”tyhjän” auton ja asuntoauton käyttäjät palaavat kalasta. Herään jo, kun he lontustavat telttamme ohi, vaivautumatta esimerkiksi hiljentämään ääntään. Sitten he menevät autoilleen ja laittavat stereot huutamaan. Täysillä. Siihen kellonaikaan. Ja vielä erittäin huonoa, surkeaa junttidiskoa. Ei voi olla totta! Ei voi!
Minulta palaa päreet. Menen keskustelemaan näiden herrasmiesten kanssa. He ovat juuri kasaamassa kaljakeissejään surkeille halpispuutarhatuoleilleen – bileet pystyyn! Esitän, että he laittavat musan pois päältä, mutta heidän vasta-argumenttinsa on, että ”Me oltiin täällä ensin”. Ilmeisesti raivostuneen naisen vaateisiin suostuminen olisi käynyt heidän kunniantunnolleen – en tiedä, olihan se typerää minulta edes mennä keskustelemaan moisten ali-ihmisten kanssa. Herrat eivät selvästi voi perääntyä, sillä vaikka he laittavat musiikin ensiksi pois, pian palattuani telttaan disko on taas täysillä päällä. Ongelma oli siinä, kuten Kari totesi, että me pystytimme teltan keskelle baaria. Ja toisaalta, hän jatkoi, ellei ihmisellä ole tapoja, niin niitä ei sitten ole. Koska mitään mahdollisuutta hiljentää kavereiden dokailumusiikkia ei ole (paitsi ampuminen – ymmärrän kyllä, miksi joissain maissa, joista puuttuu infrastruktuuri, naapureiden erimielisyydet voivat kärjistyä väkivaltaisuuksiksi), ja riski saada turpaansa vaikuttaa olevan olemassa, on vain pakko kärsiä.
Mutta – ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin. Junttimusiikin lisäksi äänimaisemasta löytyi toinenkin, lohdullinen elementti. Telttamme päällä olevaan mäntyyn lensi käki, joka kukkui ja käkisi kauempana oleville linnuille. Jotka vastasivat sille takaisin. Kuulin käen käkisevän ensimmäistä kertaa elämässäni. Ovela ääni. Keskityin linnunlauluun ja ajattelin, että jaksan vielä tämän yön, jaksan nämä idiootit kun en muutakaan voi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti